Maanantain kauppareissu

Onko äitiyslomalla niin tylsää, että jokainen kauppareissu täytyy dokumentoida kuin suurikin tapahtuma? Ei toki. Tänäänkin aamulla kävimme kaupassa heti kun se aukesi, ja otin vain yhden kuvan (äidille, yllättääkseni sillä että olin niin aikaisin edes hereillä saati ulkona).

Markus tekee etätöitä ja hänen piti olla koneen ääressä 8:45, kauppa aukesi 8:00 ja matkaan menee noin puoli tuntia, vähän vähemmän jos kävelee vauhdilla (ja sen taidon Markus osaa, jopa vaunujen kanssa). Meille jäi siis noin vartti ostosten tekemiseen, ja se riitti hyvin. Nyt on ainekset kahteenkin salaattikulholliseen, hedelmiä ja marjoja, viiliä, munia ja raejuustoa, kaurahiutaleita jne. 

Lihaa meillä on pakastimessa paljon, samoin valmiita ruokia. Voimme tarpeen tullen linnoittautua kotiin. 

Maanantaina kävin siis myös kaupassa ja silloinkin oli ihana ilma.

En ostanut mämmiä, enkä varmaan tänä vuonna viitsi ostaa pääsiäiseksikään, Markus ei siihen koske ja minähän yritän karsia hiilareita. Mieluummin nautin sokerini suklaamunien muodossa!

Näitä ostin, voisin syödä näitä vaikka kuinka usein.

Turskaa oli tarkoitus ostaa, mutta eipä ollut tuoretta tarjolla. Ostin sitten pakastettua.

Minkään muun hyllyn en nähnyt olevan tyhjillään.

Pitkästä aikaa laitoin vanhat tennarini jalkaan kevätfiiliksen maksimoimiseksi! Taustalla kukkia.

Suurin syy tähän postaukseen oli kuitenkin tämä höpötysvideo. Alussa kuva on väärinpäin, koska sitä ei voinut kääntää (tai ainakaan minä en osaa) vain osittain, ja noin kolmen minuutin jälkeen nostin kännykän vaunuista käteeni (huomaa, koko video ei siis ole vaunuista käsin kuvattu!) ja käänsin sen vaakatasoon. Käänsin siis koko videon siihen suuntaan, mihin suurin osa videosta osoitti. 

Ulkona kännykällä kuvatun videon äänenlaatu ei tietenkään päätä huimaa, eikä videolla tapahdu sen kummempaa kuin että kävelen kohti kauppaa ja pälätän. Kuvasin oikeastaan vain harjoitellakseni kameralle puhumista. Tässä se nyt kuitenkin on.

Juhlamekko, joka mahtui kiinni!

Kuten videolla kerron, ostin tämän mekon facebookista tammikuussa. Myyjän mukaan koko (brittien 12) vastaa kokoa L, mutta koska takana on venyvä rypytys sekä vyönauha, se menisi myös XL- tai M-kokoisille. Hinta oli vain 300 kr (noin 30 euroa), joten uskalsin ostaa ja kokeilla, mahtuisiko. No eipä mahtunut, vyötärön kohdalta kyllä, mutta rinnanympärys ei riittänyt, joten vetoketju ei mennyt kiinni. Ei läheskään. 

Mietin, myisinkö mekon eteenpäin (ehkä kuoron fb-ryhmässä) vai voisikohan sitä suurennuttaa, mikä varmasti maksaisi paljon enemmän kuin itse mekko. Vai voisiko olla mahdollista laihtua niin paljon ennen kuoron Vårbalia. 

Kuorolla, jossa siis olin mukana yli 12 vuotta ja jäin pois kun Jonathan syntyi, on joka kevät ja syksy oma hieno juhlansa, johon kuuluu illallinen pitkän kaavan mukaan, paljon ohjelmaa, tietysti laulua ja jatkoilla sitten tanssiakin. Kuoron juhlan yhteydessä, yleensä juuri ennen sitä, kuoro esiintyy osakunnan vastaavassa juhlassa, ja jatkot ovat yhteiset osakunnan tiloissa. Vårbal on yleensä vielä Höstbalia tärkeämpi tilaisuus, jolloin kuoron illallinen järjestetään jossain erityisen hienossa salissa (hotellin, ravintolan tms.) ja ohjelmassa on vuosikronikka (jonka minä kirjoitin ja luin ääneen vuonna 2017), puhe (jonka minä pidin vuonna 2016), serenadeja yms. Kuoron puheenjohtajaa kiitetään vuodesta, uusi puheenjohtaja astuu toimeensa, ja kuoronjohtajaa tietysti kiitetään. Tällä kertaa tämä osuus on tavallista tärkeämpi, sillä Jakob, joka on ollut kuorossa melkein yhtä pitkään kuin minä ja johtanut sitä syksystä 2015, jättää kuoron.

Näihin juhliin myös vieraat ovat yleensä olleet tervetulleita, ainakin entiset kuorolaiset ja kuorolaisten kumppanit. Onpa siellä kerran nähty vieraana yhden kuorolaisen äitikin. 

Minä olen siis vakaasti päättänyt mennä, ehkä siitä tulee ensimmäinen kerta kun Jonathan jää kahdestaan Markuksen kanssa yhtään pidemmäksi aikaa (tähän mennessä olen vain kerran juossut yksin kioskille, siis todella JUOSSUT - silloin kun poltin valkoviinikastikkeen pohjaan). Onneksi hän silloin on jo yli puolivuotias ja syö kiinteitä. Toivottavasti Vårbal järjestetään! Petyn pahasti, jos sekin peruutetaan coronan takia!

Ja nyt minulla siis on sinne mekko, joka sopii päälleni. Enpä olisi uskonut!

Siihen on vielä yli kaksi kuukautta, joten ehdin hyvin pudottaa vielä muutaman kilon, kiinteytyä ja päästä hyvin normaalipainon puolelle. 

Enää en siis tarvitse tätä 52-kokoista mekkoa!

Vielä viime keväänä käytin sitä Vårbalissa. (Siellä muuten tarjottiin kalaa valkoviinikastikkeella, joka oli niin ihanaa, että päätin kokeilla joskus kotona. Synnytyssairaalassa se tuli mieleen kun söin vähän yksinkertaisemman vastaavan annoksen neljä kertaa, ja nyt keväällä vasta kokeilin!)

Ainakaan pieni raskausturvotus ei näkynyt, mekko oli liian löysä, mutta ei kuitenkaan niin löysä että olisin etsinyt uuden. Siellä kyllä kerroin jo monille, kun raskausviikkoja oli jo jotain 18, muutama tiesi jo. Ja samaan aikaan sain tietää kuorokaverini Jessican olevan raskaana! Hänen laskettu aikansa oli pari viikkoa minun jälkeeni, mutta hänen tyttärensä syntyi tasan kuukautta ennen Jonathania.

Tältä näytin Vårbalissa 2016, mekko taisi olla ekaa kertaa päällä.

Tilasin sen Zalandosta. 

Kisuparka...

Viime perjantai kuvina

Perjantaina kävelin Lidliin ja takaisin, koska olin nähnyt facebookissa, että siellä myydään muumiservettejä. Tältä reissulta tallentui niin monta kuvaa, että raportoin nyt koko perjantain tänne.
Tietysti ruokineen, kun kerran kuvasin nekin.

Aamupala noin klo 12.

Olin edellisenä päivänä sanonut, että jos sää suosii, kävelen Lidliin. Tältä näytti.

Vähän epäilytti olisiko Lidlissäkin hyllyt tyhjinä. Päivi (Markuksen täti) laittoi facebookiin tämän päivityksen Ica Maxista, lähellä olevasta automarketista. 

Jos nenäliina olisi unohtunut kotiin, tuosta olisi näköjään voinut poimia paketin mukaan!

Kevään ensimmäiset leskenlehdet.

Hyvin tuttu esine, aika merkillisellä paikalla. Ehkä tuuli oli lennättänyt sen siihen. 

Tällaisia kolmen litran viinipakkauksia ostin aikoinani koko ajan.

Olikohan tämäkin oikeastaan kuvaamisen arvoinen?

Matkaan meni reilu tunti.

Tilapäisessä valikoimassa oli muumiservettien lisäksi suomalaisia herkkuja.

Lakritsijäätelöä ei tällä kertaa ollut, pinaattikeittokin oli loppu. Sitä pitäisi opetella tekemään!

Lidlistä kävelin bussipysäkille, mutta bussi oli juuri mennyt. Niinpä lähdin kävelemään (noin 20 minuutin päässä olevalle) seuraavalle pysäkille, olihan edelleen ihana aurinkoinen ilma...

...kunnes alkoi sataa rakeita.

Tässä tarkoitus oli ottaa noista linnuista kuva, mutta ilmassa näkyy myös rakeita.

Ja juuri kun Kuggebron bussipysäkki oli näkyvissä ja raekuuro pahimmillaan, 

minun bussini tietysti ajaa hurautti ohi. 

Jatkoimme siis matkaa seuraavalle pysäkille. Raekuuro meni ohi kun lähikauppamme pysäkki alkoi olla näkyvissä. Yritin päättää, hyppäisimmekö siitä bussiin vai kävelisimmekö...

Bussi tuli kuin tilauksesta, mutta siinä vaiheessa huomasin, että oli pahin ruuhka-aika, enkä viitsinyt tunkea täyteen bussiin vaunujen kanssa, etenkään nyt corona-uhan aikana. Kävelimme siis kotiin asti. Jonathanille tuli kyllä nälkäkiukku kun matkaa oli jäljellä 15-20 minuuttia, ja sain kävellä aikamoista vauhtia. 

Puolet serveteistä on Ninalle. 

Päivällinen, Lidlin herkullista schnitzeliä.

Jälkiruoka, 8 kpl Vanhoja autoja (pussissa ei ollut yhtään vihreää, ensi kerralla pitää valita paremmin) ja Tupla, sekä ensin kaksi mandariinia, joita en taaskaan muistanut kuvata.

Mitä aloittelevan bloggaajan olisi välttämätöntä osata?

Koen itseni aloittelijaksi, vaikka olen aiemmin pitänyt nettipäiväkirjaa vuosia. Silloin en verrannut itseäni muihin blogeihin vaan kirjoitin purkaakseni omaa ahdistustani ja saadakseni huomiota irl-tutuilta, tai kertoakseni ajatuksistani, kun puhuminen oli niin vaikeata ja ajatuksia ihan liikaa. Ekassa postauksessa kerroin aiemmista blogeistani lyhyesti, en näe tarvetta linkittää niitä tänne, mutta en myöskään häpeä niitä niin että poistaisin ne. Ne ovat löydettävissä, jos jotakuta kiinnostaa.

Nyt kuitenkin sain inspiraation bloggaamiseen juuri muista blogeista. Mietin, onko minun elämäni sellaista, että joku jaksaisi lukea siitä. Mikä juuri minussa on kiinnostavaa ja erityistä? Ainakin nyt olen vihdoinkin äiti, ja kyllähän moni äiti bloggaa elämästään äitinä ja lukee muiden äitien blogeja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole dokumentoida juuri Jonathanin elämää ja kehitystä juurta jaksain.

Asun Ruotsissa, ehkä se kiinnostaa. Millä tavalla ruotsinsuomalaisen arki eroaa Suomessa asuvien arjesta, paitsi että karkkipussissa lukeekin pelkästään mjölkchoklad eikä maitosuklaa - mjölkchoklad?
Tosin en ole perillä läheskään kaikista käytännön asioista, itse asiassa tiedän hyvin vähän. Jos joku kysyy jotain asunnon hankkimisesta - mistä minä tiedän, Markus osti tämän asunnon! Entäs vanhempainvapaan pituus ja paljonko saan rahaa? En muista mitään lukuja ulkoa ja tuskin osaan tyhjentävästi selittää miten systeemi toimii. Sitä paitsi olin juuri täyttänyt 22 muuttaessani tänne, en ole juurikaan joutunut hoitamaan asioita Suomessa, joten en osaa verrata.
Kieleen ja kulttuuriin liittyvistä asioista tiedän ehkä vähän enemmän. Jos joku kysyy ruotsalaisista lastenkirjoista, otan taatusti selvää ellen tiedä vastausta. Tai miten riikinruotsi eroaa kouluruotsistamme (huh, siitä voisi tulla pitkä juttu).

Laihdutus ehkä kiinnostaa yleisöä, moni bloggaa juuri laihduttamisesta, painonhallinnasta tai ylipainoisena elämästä (tästä voisin kertoa takautuvasti, ja varmasti teen postauksen kunhan pitkästä aikaa pääsen vaatekauppoihin - nyt en viitsi vaunujen kanssa mennä pitkäksi aikaa sovittelemaan vaatteita, ja coronan takia vielä vähemmän). Listaan mielelläni ruokiani, mutta en väitä ruokavaliotani esimerkilliseksi enkä laske kaloreita (paitsi välillä nopeasti päässäni). Mistä minä edes tiedän, pyöritänkö hulavannetta oikein! Se ei tunnu kovin rankalta, katsotaan sitten kun se painavampi tulee. Normaalipainoon on enää pari kiloa. Blogista olisi varmaan tullut kiinnostavampi, jos olisin aloittanut samaan aikaan kuin elämäntapamuutoksen, ja keskittynyt blogissa pelkästään siihen. Voin kuitenkin aina esitellä vanhoja kuvia ja verrata elämää (lähes) normaalipainossa elämääni yli satakiloisena.

Ja kuvista puheen ollen, nyt pääsemmekin otsikon aiheeseen. Voiko sellaista edes kutsua blogiksi, jota kirjoitellaan ainoastaan iPadilla? En ole koskaan opetellut muokkaamaan kuvia. Sain 30-vuotislahjaksi järkkärin, mutta en ole opetellut sen käyttöä käytännössä yhtään. En tiedä mistä aloittaa, tuntuu että tarvitsisin muutakin kuin ohjevihkosen. Ainakin tarvitsisin motivaatiota. Nykyisessä kännykässäni on niin hyvä kamera, että olen jättänyt varsinaisen kameran käytön oikeastaan kokonaan. Aiemmin kuvasin bjd-nukkejani kameralla, mutta nyt nukkeilukin on jäänyt vähemmälle huomiolle. Eilen illalla yritin ottaa kuvia pienimmästä nukestani kameralla, mutta siitä ei tullut mitään:

Voisin toki kokeilla nyt valoisaan aikaan. Tiedän, että kamerassa olisi potentiaalia vaikka mihin, ja kaikki on omaa laiskuuttani ja saamattomuuttani. Kännykällä tuli kuitenkin tarpeeksi hyviä kuvia:

Hävettää myöntää, etten itse näe kuvieni olevan surkeita ja kaipaavan muokkausta. Olen oikein tyytyväinen, kun saan aseteltua nuket luonnollisesti ja kuva on minun silmissäni tarkka. Esimerkiksi nämä järkkärillä otetut kuvat:

Nyt kun katson sillä silmällä, onhan noissa paljon sellaista, mikä voisi olla paremminkin. Mutta en ole koskaan opetellut käyttämään mitään kuvanmuokkausohjelmaa (ellei paintia lasketa, siinä olen aika hyvä!) ja tosiaan omaa läppäriäni en ole käyttänyt vuosiin paitsi satunnaisesti dvd-leffojen katseluun, ja viimeksi se ei edes suostunut käynnistymään. Lainaan Markuksen läppäriä joskus paint-muokkauksiin, ja sekin on hankalaa sängyllä ilman varsinaista hiirtä. Ehkä jossain vaiheessa hankin taas oman, toimivan tietokoneen ja vien syntikan varastoon, että saan tilaa kirjoituspöydälle. Tällä hetkellä kuitenkin käytän ainoastaan iPadia ja kännykkää (iPhone 11), ja jälkimmäinen toimii kamerana. 

Omasta mielestäni arjen kuvien, kuten ruokien, vauvan ja minun, ei tarvitsekaan olla niin täydellisiä taideteoksia kuin haluaisin nukkekuvien olevan. Tietysti jos haluan vauvan naaman esim. tauluksi seinälle, katson kännykkäotoksiakin kriittisemmin silmin. Mitä mieltä mahtaa mahdollinen lukijakunta olla? Voiko sellaista blogia katsoa, jonka kuvat tulevat suoraan kännykästä?

Videoita haluaisin myös tehdä enemmän, vaikka videolla puhuminen onkin pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella. Haaveilen raportoivani vaikka koko päivän touhuista, kun tulee sellainen päivä, että teen jotain jännempää kuin ruokakauppareissun. Täytyy ottaa selvää, voiko videopätkiä liittää yhteen iPadilla ja onko se kovin hankalaa, ja millaista jälkeä mahtaisi tulla! Kunnollisten videoiden tekoon tarvitsisin varmaan tietokoneen. 

Minun voisi olla mahdollista lainata Markuksen pöytäkonettakin, jos uskaltaisin yrittää jonkun kuvanmuokkausohjelman käyttöä. Pitäisikö? 

Sitten on vielä itse blogin ulkonäkö. Kaikkea voi tietysti vielä muuttaa. Bloginäkymä on erilainen kännykällä, iPadilla ja tietokoneella, minkä mukaan sitä pitäisi muokata? Jos olen tyytyväinen siihen, miltä blogi näyttää iPadilla, onko se ihan hirveä kaikille tietokoneen käyttäjille? (En edes ole 100% tyytyväinen, mutta en ole vielä osannut tehdä asialle mitään.)

Tällä hetkellä blogillani on tietääkseni kaksi lukijaa. Kirjoitin tämän postauksen Facebookin Bloggaajat-ryhmää varten, jospa sieltä löytyisi neuvoja ja ehkä lukijoita. Miten tästä tulisi vakavastiotettava blogi, joka ei aiheuta myötähäpeää? 

Sunnuntain energianpuuska ja viikkokatsaus

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen kännykällä, koska paddis jäi monen metrin päähän istuessani imettämään. Candy crush oli loppuun pelattu aikaa sitten enkä kerta kaikkiaan malttanut olla paikallani tekemättä mitään. Olin koko päivän niin täynnä energiaa, että suorastaan pompin odotellessani päivällisen lämpiämistä mikrossa. En edes muista milloin tällaista olisi viimeksi tapahtunut! Oloni oli suorastaan maaninen. Normaalisti saan päivän aikana aikaiseksi suunnilleen yhden kävelylenkin ja ruoanlaiton verran ja pyöritän hulavannetta illalla kun sitä ei enää voi lykätä, nyt puuhasin vaikka mitä. Heräsinkin tavallista aikaisemmin, tosin en päässyt sängystä mihinkään yli tuntiin, kun Jonathan halusi aamumaitonsa pitkän kaavan mukaan (toimin tuttina kunnes hän nukahti uudestaan).

En suorittanut mitään päätähuimaavia saavutuksia tänään, vaikka olo olikin kuin duracell-pupulla. Makuuhuoneessa on pari vaatekasaa, jotka pitäisi järjestää (ja itse asiassa käydä jälleen läpi koko vaatevarastoni) - ei tullut edes mieleen. Itse asiassa erään imetyksen aikana tuli mieleen sovittaa paria mekkoa, mutta sekin unohtui. Kuinkahan monta muuta asiaa tuli mieleen ja unohtui? Ainakin sain ihan mahtavan älynväläyksen, että sanassa NORMALVIKT on kymmenen kirjainta, ja minulla sattuu olemaan juurikin kymmenen varvasta! Sitten, toivottavasti pian, kun saavutan 69,9 kg, kirjoitan tussilla varpaisiini tuon sanan ja julkaisen kuvan tassuistani vaa’alla facebookissa ja instassa.
(En todellisuudessa ole edes varmasti päättänyt, laitanko painoni näkyville kaikelle kansalle vai julistanko vain olevani normaalipainossa. Nyt tuntuu, että toteutan juuri tuon idean - jos muistan.)

Vaa’asta puheenollen: eilisen herkuttelun ansiosta 73,0 kg tänä aamuna. Viikon huonoin paino, mutta toivottavasti tilanne korjaantuu muutamassa päivässä. Onneksi viime viikon korkeimmasta painosta on kuitenkin tippunut puoli kiloa ja ero viime ja tämän viikon alimpien painojen välillä on 900 g.

Tänään tulikin pitkä lista! 

Olen enemmän tottunut tämänpituisiin listoihin.

Suunta on alaspäin, normaalipaino on kivenheiton päässä!

Vaikka en jatkaisikaan ruokapäiväkirjaa ja (lapsellista, mutta toimivaa) kultatähtisysteemiä päästyäni normaalipainoon, jatkan ainakin joka-aamuista punnitsemista ja viikon alimman ja ylimmän aamupainon kirjaamista näihin taulukkoihin. Ja lopullinen tavoitehan on reilusti normaalipainon puolella, mahdollisimman lähellä 60 kiloa. Olisi upeaa painaa vielä kerran 58, parikymppisenä painoni hakeutui siihen lukuun itsestään - ja sehän minulle ei riittänyt. 

Tällä viikolla olen ainakin liikkunut. Maanantaina pyöritin hulavannetta yli tunnin. Tiistaina kävelin kauppaan ja takaisin (tietysti vaunujen kanssa) hulavannetreenin lisäksi. Keskiviikkona työnsin vaunuja vartin verran (on sekin jotain) avoimeen päiväkotiin ja kävelimme hiukan pidempää reittiä sieltä kotiin Markuksen työntäessä vaunuja, ja pyörittelin jonkin verran hulavannetta, olisiko ollut puolisen tuntia. Torstaina pyörittelin noin kaksi tuntia. Perjantaina kävelin peräti Lidliin ja takaisin vaunujen kanssa, noin 1 h 10 min suuntaansa, ja pyörittelin vannetta kotona. Lauantaina tein tehokkaan treenin vanteella ja kävimme noin 40-45 minuutin reippaalla kävelylenkillä (Markus työnsi vaunuja). Ja tänään sunnuntaina pyörittelin vannetta pariinkin otteeseen, yhteensä varmasti yli kaksi tuntia, ja kävimme extravauhdikkaalla kävelyllä (Markus työnsi vaunuja, minä en olisi jaksanut työntää niitä sellaista vauhtia, mutta eipä tehnyt tiukkaa pysyä perässä kuten ennen vanhaan!) 

Minulla on jonkinlainen askelmittarisovellus kännykässä, mutta en yhtään osaa sanoa sen luotettavuudesta. 

Tänäänpä muuten tilasimme minulle uuden hulavanteen! Tuolla 1,5-kiloisellakin saa kyllä hien pintaan esimerkiksi sen youtube-videon avulla treenaamalla, mutta haluan kokeilla painavampaa, jospa peruspyörittely telkkarin edessä olisi tehokkaampaa. Saa nähdä tuleeko taas mustelmia!

Tuon vanteen väreistä ilahduin erityisesti. (Oranssi ei todellakaan kuulu lempiväreihini.) Sopivat sisustukseenkin... 

Sisustukseen?

Perjantaina en kirjoittanut erillistä postausta, kun olin juuri raportoinut viikon ajalta tekemiset ja syömiset. Räpsin kuitenkin kuvia ahkerasti, ja jälkeenpäin harmitti etten keksinyt niille käyttöä - olisi tehnyt mieli mainostaa somessa, että tein niinkin pitkän vaunulenkin, mutten sitten kuitenkaan laittanut kuin kuvan suomalaisista karkeista faceen. Ehkä teen sen perjantaipostauksen erikseen tämän jälkeen, etten kokonaan harhaudu aiheesta. 

Tässä siis sunnuntai ihan alusta loppuun, ruokineen.

Uskalsin ostaa Lidlistä tummia irtosämpylöitä, joissa oli saksanpähkinää. 

Kurotin mahdollisimman takaa sellaisia, joita koronatassut eivät ehkä olleet ronkkineet!

Taas meillä syötiin siis leipää! Eilen söimme aamiaiseksi kaksi sämpylää kumpikin, tänään yhdet.

Oli muuten hyvää. Söimme molemmat sohvalla katsoen Biggest Loseria.

Markus harjasi Arnen kunnolla ja minä leikkasin Arnen kynnet. Ja myös omat varpaankynteni muuten myöhemmin tänään, vaakakuvista on kai näkynytkin, että se oli tarpeen!

(Lisäksi pyyhin lattiasta maitotahrat ja muut siitä kohtaa, missä vaaka on sitä käytettäessä, sekä puhdistin itse vaa’an!)

Nyt hän on hiano.

Minä treenasin, tuli puheeksi painavampi vanne ja Markus tilasi sen minulle.

Hän myös soitti isäpuolelleen ja kysyi, saisimmeko lainata hänen ylimääräisiä käsipainojaan!

Söimme aamupalan sen verran aikaisin, että kahden jälkeen tuli nälkä. Raejuustomunakasta ja muutama kirsikkatomaatti. Ja toinen kuppi kahvia!

Jälkiruoaksi 50 grammaa tätä kummallekin, Lidlin Suomi-viikon erikoisuuksia.

Katselimme Biggest Loseria jakso toisensa jälkeen, vuoden 2018 kauden loppuun. Minä pyöritin vannetta ja puuhailin milloin mitäkin muuta (kuten leikkasin ja lakkasin varpaankynteni), Markus viihdytti Jonathania. Välillä poika istui sitterissä ja välillä tietysti söi.

Vihdoinkin sain aikaiseksi myös siivota sohvapöydän! Vaa’an ja sitä ympäröivän lattian tahrat ovat tietysti häirinneet kuvissa, samoin tämän pöydän kaaos kun syön sen ääressä (ei muuten, mutta blogin kuvissa!) joten nyt sain ne fiksattua. Munakaspannu on vielä hellalla tiskaamatta, keittiön pöydällä tiskattuja kattiloita ja ties mitä... ja muutenkin täällä pitäisi siivota yhtä ja toista.

 Markus ehdotti kävelyä, ja minä suostuin sillä ehdolla että kävelisimme tosi vauhdikkaasti, kuten jo mainitsin. Ja ennen minä aina valitin kun en pysynyt hänen vauhdissaan vaan jäin aina jälkeen! 

Välillä minun piti ihan tosissani juosta saadakseni pojat kiinni, kun poikkesin metsään nappaamaan hiukan sammalta mukaani. Saikohan sammalta edes repiä? Kyllähän kukkakaupat ja muutkin käyttävät sitä asetelmissaan, saan kai sitten minäkin, tuollaisen pikku nokareen. Halusin nimittäin välttämättä tuohon häkkiin noiden Lidlistä ostettujen suklaamunien alle jotain vihreää. Nautinnollista olla aikuinen, kukaan ei (yleensä) ole kieltämässä hölmöjä päähänpistojani! Onneksi en ehtinyt vielä imuroida ennen kävelylenkkiä (me imuroimme vuoroviikoin, Markus yleensä heti kun nousee ylös sunnuntaina, minä venytän mahdollisimman pitkälle, joskus on mennyt maanantaillekin kun en ole ehtinyt valoisaan aikaan...)

Yritän muistaa, että jos Jonathan saa isompana päähänsä tehdä jotain näin luovaa, en kiellä heti vain koska siitä tulee sotkua! Tai ainakin perustelen kieltoni, jos hän ei osaa vielä itse siivota. (Minä osasin.) Lupasin kyllä Markukselle, että heitän sammalet heti ulos jos ötököitä näkyy yli 30, tai ehkä 10 jo riittäisi.

Enää en hikoile yhtään samalla tavalla kuin ennen, mutta naamani punoittaa aina käveltyäni kylmässä ja/tai tarpeeksi vauhdikkaasti. Vähän noloa yleensä ihmisten ilmoilla. Ehkä sekin ongelma joskus häviää? En muista, että normaalipainoisena olisin tullut näin tomaatiksi.

Pienin bjd-nukkeni Alva sai kerrankin huomiota.

Hän sai tehtäväkseen vahtia suklaamunia, tosin se ei onnistunut kovin tehokkaasti, minä popsin niitä yhteensä 9 ja Markus muutaman, kolme tai neljä ehkä (mutta hän söi ruoan jälkeen cheez ballzit loppuun minun keskittyessäni suklaamuniin). 

Täytyy ehkä pian käydä uudestaan Lidlissä, nämä hasselpähkinätäytteiset munat olivat ihania!

Osaisinpa pidättäytyä tällaisessa noin sadan kalorin annoksessa!

Ehdin esitellä jälkiruoan ennen pääruokaa. Huomatkaa siisti pöytä! Jaoimme loput eilisestä lammasruoasta, jälleen kerran iso lautanen oli ääriään myöten täynnä.

Katsoimme viikon kaksi Postkodmiljonären-jaksoa kuten aina sunnuntaisin. 

Mutta enää tähän traditioon ei kuulu jokaviikkoinen pizza! Ennen minulle oli hirveän tärkeää, että tilasimme kotiin pizzaa joka sunnuntai, vaikka olisin ollut 13 tuntia töissä ja syönyt siellä kunnon aamiaisen, lounaan ja ehkä jopa päivällisen. Ja usein jaksoin koko pizzan, pizzasalaatin ja purkin tai jopa kaksi bearnaisekastiketta, tai sitten säästin kolmanneksen maanantaiksi (ja sen toisen bea-purkin, niissäkin on satoja ja satoja kaloreita). Edelleen kyllä rakastan pizzaa ja täällä Ruotsissa siihen kuuluu aina pizzasalaatti ja bea, mutta nyt osaisin varmaan pidättäytyä yhdessä kastikkeessa, enkä ehkä söisi koko pizzaa (tästä en vielä ole varma), enkä taatusti juuri muuta samana päivänä.

Katsotaan tosipaikan tullen menettelenkö näin!

Postkodmiljonärenin jälkeen katsoimme vielä useamman jakson vuoden 2019 kautta Biggest Loseria. Ja minä pyörittelin vannetta vielä jonkin verran.

Tässä muuten on virtahepo nimeltään Drake. Markus kutsuu tätä hippoa itsepäisesti lohikäärmeeksi, ja mikäs siinä. Kyllähän Astrid Lindgrenin Lottakin kantaa mukanaan Nalleksi (Bamse) kutsumaansa possupehmolelua! Muilla Jonathanin pehmoleluilla ei vielä olekaan nimiä, tai ne ovat kaikki Pupuja (ja sillä nimellähän minä kutsun myös Markusta).

Katsokaas tätä! Nyt Jonathan (4,5 kk) on oppinut seisomaan! 

(Tässä kuvassa näyttää siltä kuin olisin läimäyttämässä häntä! 

En nyt sentään, irrotin toisen käden hetkeksi.)

Tänään hän ihan selkeästi tajusi, että jalkoihin voi tukeutua kun häntä pidetään pystyasennossa. Ennen hän on pitänyt jalkojaan ihan lötköinä, kun monet muut vauvat ovat suorastaan vaatineet päästä ”seisomaan” jo selvästi nuorempina. Ei sillä että meillä olisi kiire! 

Ja istuminenkin sujuu jo paljon paremmin kuin ennen! Emme toki vielä pidä häntä istuma-asennossa kuin ihan lyhyitä hetkiä, paitsi sylissä niin ettei koko paino ole selän päällä.

On hän kuitenkin vielä pieni sylivauva, ja onneksi viihtyy vauva-asennossa. 

Meillä ei todellakaan ole vielä kiirettä vaihtaa esim. vaunukoppaa istumaosaan!

Huomenna (tai no, kellon mukaan tänään) on uusi maanantai, ja viikon tavoitteena on alle 71 kiloa. Toivottavasti ylinkään paino ei ole paljon yli 72! Yritän syödä vähän vähemmän makeaa ja ottaa kohtuullisempia annoksia ihan kaikkea. Paitsi ehkä kahvia!