Laihdutuskuuri vs. elämäntapamuutos?

Olen aiemmin postannut kuvia näistä ihanista suklaamunista, joita ostin kun kävelin kaksi viikkoa sitten Lidliin ostamaan muumiservettejä.

Ostin silloin neljä Tuplaa, Lakumix-pussin, pussin Vanhoja autoja ja pussin näitä munia. Suurin osa meni muutamassa päivässä, samaan aikaan meillä on ollut niitä proteiinisuklaapähkinöitä, nytkin kaapissa on useampi avaamaton pussi. Syömmekö liikaa herkkuja? Varmaankin. Ainakin ihan perinteiset karkit ovat pelkkiä tyhjiä kaloreita, joita ei monen mielestä pitäisi kenenkään syödä, koskaan. Eikä ainakaan sellaisten, jotka haluavat pudottaa painoa ja vieläpä terveellisin keinoin.

Minä söin ensimmäisestä suklaamunapussista ylivoimaisesti suurimman osan, Markus lakuista ja autoista. Tuplat jaoimme tasan. Hetkeäkään en ole katunut, että rohmusin karkkeja Lidlistä. Ensinnäkin siitä tuli reipas yli kahden tunnin vaunulenkki, toisekseen noita suomalaisia karkkeja ei saakaan milloin tahansa edes Lidlistä eikä ollenkaan muista kaupoista, ei myöskään juuri noita munia hasselpähkinätäytteellä. Munat olivat paitsi herkullisia, myös niin kauniita, että päätin mennä jonain aurinkoisena päivänä hamstraamaan viisi pussia lisää ja käyttää ainakin osaa niistä Jonathanin 5-kuukautiskuvassa. Sain facebookista tämän idean harmillisesti vähän myöhässä, 1- ja 2-kuukautiskuvia en vielä ottanut näin.

 

Jonathan täyttää 5 kuukautta keskiviikkona (aprillipäivänä). Olen muuten nähnyt fb-ryhmissä viime aikoina kuvia, joissa vitonen tai kutonen on muodostettu ajankohtaisesti vessapaperirullista, mutta jätetään nyt se loistava ajatus kopioimatta ja käytetään söpöjä pastellimunia. Ainakin pääsiäismunat ovat ajankohtaisempi teema kuin nuo edelliset, jotka olivat vähän ”mitä nyt sattuu kotoa löytymään”. Monilla numero on muodostettu esim. syksyllä värikkäistä lehdistä, joulukuussa kynttilöistä tai joulukoristeista, nyt 4-6 kuukauden tienoilla soseista ja lusikoista. Meilläkin muuten on jo Jonathanin omia lusikoita niin, että kutosen voisi sitten muodostaa niistä!

Nyt olen luetellut hyviä tekosyitä ostaa lisää karkkia. On siis täysin ymmärrettävää, että kävelin eilen ostamaan lisää. Oli aurinkoisin ja vähätuulisin päivä pitkään aikaan. Hyvin pian otin takin pois ja sulloin vaunujen jalkopäähän (en nähnyt ketään muuta ilman takkia ulkona, paitsi Ican kohdalla yhden työntekijän). 

  
 

Aurinkolaseillani on paha tapa valua (ei johdu laihtumisesta, valuivat ennenkin), joten kiristin niitä laittamalla leskenlehdet sankojen saranoihin. Tyylikästä vai mitä?

Menomatkaan (sis. kukkasen ja perhosen kuvaamisen ja monta selfietä) kului 1 h 7 min, haastoin itseni kävelemään kotiin tunnissa ja onnistuinkin, tosin houkuttelin Markuksen tulemaan vastaan ja hän sai työntää vaunuja viimeisen vartin, pahimmat ylämäet. Olisin silti ehtinyt yksinkin tunnin sisällä, Lidlin ovelta meille sisälle meni 59 minuuttia, ja olin ehtinyt jo asetella ulkona vaunuihin kissasuojan (hyttysverkon ja sadesuojan) ja itkuhälyttimen ennen kuin katsoin kelloa. 

Tässä saalis: 2150 g suklaata. 

Näyttääkö laihduttajan ostoksilta? No eipä näytä. Jos olisin tunnettu bloggaaja, joka puhuu blogissaan elämäntaparemontista ja mainostaa päässeensä juuri normaalipainoon, minut lytättäisiin Ylilaudalla ja varmaan myös blogin kommenteissa täysin, tämä tulkittaisiin repsahdukseksi ja yleisö olisi varma, että kerrytän kesään mennessä kaikki pudottamani kilot takaisin korkojen kera.

Itse asiassa postasin tämänkin kuvan facebookiin ja sainkin siihen yhden ”nejjjj”-kommentin. Come on, sinä joka olet suoriutunut niin hyvin tähän asti! 

- Ja herkutellut monta kertaa viikossa koko sen ajan, minä vastasin kommenttiin.

Kyllä, tämä on epäterveellistä. Olisi parempi syödä jälkiruoaksi vain hedelmiä tai marjoja. Itse asiassa niissäkin on niin paljon sokeria, vaikka se onkin hedelmäsokeria, että vitamiinit olisi parempi saada vaikka paprikasta ja jättää hedelmätkin kokonaan pois. 

Aina voisi tietysti suorittaa paremmin. Aina voisi myös valita paljon huonomminkin. Kumpaankaan ei ole mielestäni tarvetta vertailla. Se ei tee suklaasta terveellistä, etten syö tätä koko lastia päivässä, eikä se tee minusta epäonnistujaa, etten käyttänyt tätä rahasummaa suklaan sijaan proteiinijauheeseen. 

Imettäessä ei oikeastaan edes saisi laihduttaa. Olen lukenut suosituksia, ettei painoa pudotettaisi imetysaikana raskautta edeltävää painoa alemmas. Minä painoin 96 kg tammikuun 2019 alussa ja tulin raskaaksi saman tammikuun lopussa, ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillä painoksi merkittiin 87,6 kg (BMI 31.0, merkittävä lihavuus). Synnytyksen jälkeen, kotiutumisen jälkeisenä aamuna vaaka näytti 87,7 kg, ja paino alkoi tippua siitä vauhdilla, aluksi kilon päivässä. Tietenkään kukaan ei suosittelisi, että tavoittelisin raskautta edeltävää painoa. Nyt olen saavuttanut normaalipainon, alle 70 kg, mikä oli viime vuoden alussa tavoitteeni, jonka olin päättänyt saavuttaa vuoden loppuun mennessä, paitsi jos tulisin raskaaksi. (Olimme yrittäneet lasta vuoden, ja puhuimme jo tutkimuksiin menosta, mutta tulinkin raskaaksi heti saman kuun aikana, jolloin aloitin tavoitteellisen painonpudotuksen.)

Synnytyksen jälkeen otin tavoitteeksi päästä normaalipainoon kesään mennessä tai viimeistään kesän aikana. Yllätyin itsekin, kuinka nopeasti onnistuin! 

Tiedostan, että imetys on selvästi osaltaan vauhdittanut painonpudotusta. En yritä neuvoa muita; en mainosta laihtumisen helppoutta. En pidä ruokapäiväkirjaani ohjekirjana kenellekään. Mikä toimii minulla juuri nyt, ei välttämättä sovi ollenkaan jollekulle toiselle. 

Nyt kun saavutin tavoitteeni näin nopeasti, ja olemme ruvenneet laskemaan kaloreitakin (Markuksen aloitteesta, tosin ainoastaan minä kirjoitan päivittäiset kalorini ylös ja lasken tarkasti), olen miettinyt olenko sittenkin laihduttanut enkä vain korjannut elämäntapojani terveellisemmiksi. Onko paino pudonnut liian nopeasti? Syönkö liian vähän? 

Oikeastaan inhoan kaloreiden laskemista. Painoin pahimmillani noin 110 kg, pudotin siitä ensin alle sataan kolme vuotta sitten ja nyt normaalipainon liepeille pelkästään kirjaamalla ylös syömiseni, liikkumalla enemmän, vähentämällä sekä hiilareita että iltasyömistä, kieltämättä itseltäni mitään kokonaan. 

Nyt kun olen laskenut kaloreita, olen vähentänyt ainakin aamupalan siementen määrää (laskettuani aamupalani kalorimääräksi 900, tosin olen edelleen varma ettei etenkään pellavansiementen kaikki energia mitenkään voi imeytyä, koska nielen niistä ison osan kokonaisina). Myös herkuttelu on hankalampaa, kun kaikki kalorit täytyy laskea. Meillä suunniteltu viikonloppuherkuttelu koostuu yleensä samppanjasta ja juustoista kekseineen sekä sipseistä, ja vaikka viimeksi otin mielestäni tavallista kohtuullisemman määrän kaikkea, olisin varmaan silloinkin kauhistunut kalorimäärää jos olisin laskenut. Miksi siis edes laskisin, kun olen laihtunut hyvin ilmankin? Nyt kuitenkin ihan mielenkiinnosta lasken jonkin aikaa. Ensin arvioin laiskemmin, nyt yritän laskea mahdollisimman tarkasti. Aloitin kalorien laskemisen 17.3. ja näiden kymmenen päivän kalorit ovat olleet merkintöjeni mukaan:

1700

1550

2705

1380

2100

1800

1700

1610

1720

1485

(Tänään 1180 tähän mennessä.)

Nyt kun olen päässyt vauhtiin kalorien laskemisessa, en viitsi ihan vielä lopettaa. Viime vuoden lopussa mietin, jatkanko ruokien ja kellonaikojen kirjaamista, jota oli alun perin tarkoitus jatkaa vuoden ajan, ja päätin jatkaa kunnes olen saavuttanut alle 70 kilon painon. Nyt haluan jatkaa, kunnes pysyn alle 70 kilossa koko ajan, aamusta iltaan, riippumatta siitä mitä syön. Näillä näkymin jatkan huhtikuun loppuun, tosin isot kultatähdet näyttävät loppuvan kesken, joudun kai liimaamaan useamman pienen esittämään yhtä isoa. (Uusille lukijoille: liimaan ison kultatähden päivän syömisten  viereen, jos en ole syönyt klo 18 jälkeen, ja pienen, jos syön klo 18 jälkeen mutten klo 20 jälkeen.)

En osaa sanoa, jatkanko yhtä kauan kaloreiden laskemista. Voiko olla, että rajoitan syömistä liikaakin tavoitellessani pientä kalorimäärää? 

Laihdutuskuuria ei ole koskaan tarkoitus jatkaa tavoitteeseen päästyä, elämäntapamuutoksen on tarkoitus olla pysyvä. Millainen minä haluan olla, mikä on kokonaisvaltainen tavoitteeni, paitsi vaa’an lukema? 

Minä en halua olla fitness-harrastaja, en pakkomielteinen liikkuja, en sellainen, joka tuntee huonoa omaatuntoa herkuttelusta tai löhöilypäivästä. Tähän mennessä identiteettiini on kuulunut aika vahvasti urheilun inhoaminen ja ihan suoranainen laiskuus. Rakastan ruokaa ja herkkuja. 

Lapsena olin aivan mahdottoman perso makealle, ja vielä ns. aikuisenakin, kunnes aloin käyttää mielialalääkkeitä. Vaikka ne lihottivat, niiden aikana en välittänyt makeasta käytännössä ollenkaan (suola ja rasva sen sijaan ovat aina maistuneet), ja niiden lopettamisen jälkeen kiinnostus makeaan tuli vähitellen takaisin. Huomasin, että olin tottunut olemaan syömättä makeaa niin, että olisin hyvin voinut jatkaa ilmankin. Vieläkin olen oikeastaan aika valikoiva makean suhteen: esimerkiksi tavalliset pullat tai keksit eivät houkuta oikeastaan ollenkaan, ja kuorossa ollessani otin lähes poikkeuksetta kahvitauolla pelkkää kahvia. Sitten on muutamia keksilaatuja, joita meille ei kannata ostaa, koska paketti menee kerralla: Geisha-keksit, Jaffa-keksit (onneksi kumpiakaan ei löydy helposti Ruotsista) ja muut mahdollisimman suklaiset, kuten Maraboun isot yksittäispakatut, mikä niiden nimi nyt olikaan.

Tavoitteeni, ihanne-minäni on sellainen timmi normaalipainoinen, joka voi nauttia vaikka sunnuntaipizzasta miettimättä kaloreita, mutta nauttii myös liikunnasta osana normaalia arkea sekä terveellisestä, hyvästä ruoasta. Sellainen kuin pari kollegaani, minua vanhemmat upeat naiset, joilla myös on lapsia (toisella jopa jo yksi lapsenlapsi), jotka voivat avoimesti sanoa jos heidän tekee mieli vaikkapa jäätelöä, eikä kukaan ajattele, että heidän pitäisi ottaa jäätelön sijaan omena. En halua jättää makeaa kokonaan pois, vaikka se olisi pidemmän päälle helppoakin! Olen mielelläni työpaikalla se, joka syö tarjolle laitetuista karkeista kaikki lakritsit, kun muut eivät lakritsista tykkää. Haluan pystyä jakamaan vaikkapa kahden laskiaispullan pakkauksen mieheni kanssa. Ehkä niitä ei ole pakko ostaa kolmea tai neljää kertaa viikon sisällä, kuten teimme tänä vuonna, mutta en pidä sitäkään minkäänlaisena epäonnistumisena. Enhän minä laihduta! 

Olen nuorempana laihduttanut, ja tiedän meneväni helposti äärimmäisyyksiin. Olen juuri sitä tyyppiä, joka syö liian vähän, sortuu sitten maistamaan yhden suklaakonvehtin ja ahmii sen jälkeen koko rasian, ja kun nyt kerran dieetti meni jo pieleen, niin mennään sitten perkele mäkkärin kautta kotiin ja aloitetaan ehkä ensi maanantaina uudestaan. Tästä vanhasta ajattelutavastahan blogin nimikin on peräisin. Siksi juuri en nyt halua kieltää itseltäni mitään. 

Voiko ihminen laihtua luopumatta mistään? No ei tietenkään (ellei joku sairaus riuduta). 

Kaikki on valintoja, siitä ei pääse mihinkään. Minä halusin laihtua mahdollisimman helposti ja jätän pois ensisijaisesti sellaiset asiat, joista luopuminen ei tunnu kovin vaikealta. Minulle ehkä suurin ongelma on ollut annoskoko, otan mielelläni lisää. Usein olen huomannut miettiväni ottaako vai eikö ottaa lisää, joten olen ottanut nyrkkisäännöksi, että jos mietin yhtään, valitsen aina sen paremman vaihtoehdon - en ota lisää. Jos ruokana on vaikka lihaa ja ranskalaisia perunoita, korvaan mielelläni perunat salaatilla tai kasviksilla, koska ranskikset ovat turhin osa ateriaa (vaikkakin hyviä dipattuina). 

Näin olen toiminut myös ravintolassa. 

Tiedän myös, että jos haluan makeaa ja valitsen mandariinin suklaan sijasta, minun todennäköisesti tekee mieli suklaata vielä sen mandariinin jälkeenkin. Aikaisemmin olen pitänyt tiukasti erillään terveelliset ja epäterveelliset ruoat ja herkut, joten esim. jäätelön ja marjojen yhdistäminen olisi tuntunut turhalta marjojen tuhlaamiselta - kun kerran joka tapauksessa syön jäätelöä, voin yhtä hyvin syödä sen kinuskikastikkeen kanssa. Edelleen muuten noudatan tuota usein, mutta en yhtä ehdottomasti. Jos minun tekee mieli jäätelöä ja kinuskikastiketta, syön sitä. Jos minun tekee mieli jotain makeaa ruoan jälkeen, syön mielelläni mustikoita ja vadelmia, jos niitä on. Tai sitten mandariinin ja 50 grammaa (proteiini)suklaapähkinöitä yhtaikaa, suunnitellusti. Ne sopivat muuten ihanasti yhteen. 

Näitä tapoja minun on helppo jatkaa osana normaalia elämää, ne eivät ole erityisen vaikeita eivätkä tunnu siltä, että luopuisin mistään tärkeästä. 

Jos olisin saanut nämä kaikki kilot pois kitudieetillä, minun olisi ollut vaarallista ostaa yli kaksi kiloa suklaata kerralla. Nyt uskon, että voimme pysyä kohtuudessa - ”piilotin” kyllä suklaat varmuuden vuoksi eri paikkoihin, en heittänyt kaikkia samalle hyllylle! Munia emme avaa ennen kuin olen ottanut ne 5-kuukautiskuvat. Tuplat ovat kirjahyllyssä peltipurkissa. Tryffelit ovat herkkukaapissa ja avasinkin tänään ensimmäisen pussin - vaikka periaatteessa, kun mietin, ottaako vai eikö ottaa, minun olisi kai pitänyt sääntöni mukaan jättää ottamatta ollenkaan. Olen kuitenkin ylpeä, että tyydyin yhteen, kun minulla on pieni päähänpinttymä yleensä ostaa tai syödä kaikkea parillinen määrä. 

Aamupalan jälkeen kahvin kanssa, 80 kcal.

Lounaaksi söin voissa paistetun munakkaan: 2 munaa ja 70 grammaa (!) juustoraastetta sekä kokonainen vihreä paprika. Onneksi juustoraaste on kohta loppu, voin taas siirtyä raejuustomunakkaaseen tai raejuustoon ja munakokkeliin. Toisaalta juustoraaste on niin paljon parempaakin, että se on niiden ylimääräisten kalorien arvoistakin! Sitä paitsi määrällisesti tämä annos on selvästi pienempi. 

(Aamiaisen ja lounaan välissä ehdin mm. treenata itseni hikiseksi hulavanteen kanssa.)

On mielenkiintoista nähdä, miten painon pitäminen normaalina onnistuu sitten, kun en listaa syömisiäni eli periaatteessa annan itselleni luvan syödä mielihalujeni mukaan, myös iltaisin. Toivotaan, että olen todella omaksunut normaalipainoisen elämäntavan ja osaan pysyä siinä!

Vaikken ole koskaan ollut luonnostani varsinaisesti hoikka, en onneksi myöskään koe olevani sitä tyyppiä, joka lihoo pelkästä lenkillä karkkipaperin päälle astumisesta.

Markus naurahti äsken nähdessään, että olin kirjoittanut facebookiin tuon karkkikuvan alle, että aion saada ne riittämään kuukaudeksi. Katsotaanpas! Raportoin sitten, kun ne ovat loppu! 

Uusi vanne ja hermostunutta videota

Ehkä, jos jaksan jatkaa tätä mammaloman jälkeenkin, ja vielä sitten kun hankin taas tietokoneenkin, saan jossain vaiheessa ihan lukijoitakin. Tai siis enemmän kuin ne kaksi, jotka nyt tiedän.
Ehkä siinä vaiheessa joku sitten voi kommentoida johonkin videoon, että olen kehittynyt huimasti, kun ensimmäiset videoni olivat aivan kuraa.

Joka tapauksessa, tässä pari yritelmää taas yleisön pyynnöstä (puolet lukijoista on tietysti bestikseni 💕) - ja kyllä, tiedän, että termi on unboxing, jostain syystä sanon aina vahingossa unpacking.

Hain paketin toissapäivänä (vähän häpeillen kun kävimme kaupassa tiistaina, kun viime viikon tiistaina Ica Sävja erikseen pyysi alle 70-vuotiaita välttämään siellä käyntiä eläkeläisten alennuspäivänä, mutta nyt siellä ei tainnut näkyä juuri yhtään vanhempaa ihmistä, sillä Ica on aloittanut kotiinkuljetuksen riskiryhmille). Samana iltana kahden vanteen pyöritys sujui ihan hyvin, mutta eilen se tuntuikin hakkaavan kylkiluita vähän pahemmin, joten treenasin suosiolla enimmäkseen vain painavammalla.

Videolla höpisen myös, että voisin vaihtaa violettiin vanteeseen harmaiden osien tilalle mustat - heti kuvaamisen jälkeen tuli mieleen, että tuloksena olisi alle 2-kiloinen vanne. Enpä taida vaihtaa!

P.S.

Tavoite saavutettu!

Mutta eteenpäin jatketaan samalla linjalla, mahdollisimman lähelle 60 kiloa.

Maalilinjalla

Voin siis aika varmuudella sanoa, että saavutan alkavalla viikolla tavoitteeni! 

Ja bmi-laskurien mukaan olen oikeastaan jo normaalipainossa. Huomauttakaa jos olen väärässä, mutta perinteisen kaavan mukaan painoindeksini on nyt 24,80 ja uudemman laskutavan mukaan 24,88. Pituuteni on siis 168 cm. 

Kuitenkin tavoitteeni on koko ajan ollut päästä alle 70 kiloon, jota olen pitänyt normaalipainon rajana, joten juhlin vasta sitten kun paino alkaa kutosella. Tavoite oli tarkoitus saavuttaa kesään mennessä tai kesällä, mutta näköjään saavutankin sen jo maaliskuussa! En kuitenkaan lopeta ruokien kirjaamista ylös tai hassua kultatähtisysteemiäni vielä, vaan jatkan kunnes olen vakaasti normaalipainon puolella. 

Suht nopeasta painonpudotuksesta huolimattahan tämä ei ole dieetti vaan elämäntapamuutos, joten jatkan samalla linjalla ja toivottavasti pääsen lopulta mahdollisimman lähelle 60 kiloa. Yritän olla vertailematta itseäni laihaläskiin, parikymppiseen alle 60-kiloiseen itseeni (joka puolestaan tavoitteli alipainoa ja piti itseään läskinä). Koetan muistaa, ettei minulla ole mitään syytä olla pettynyt, jos ja kun paino ei tämän jälkeen putoakaan samaan tahtiin. Olen saavuttanut normaalipainon alle viiden kuukauden kuluttua synnytyksestä, painoni oli ennen raskautta 96 kg, muutama vuosi sitten jopa 110 kg! Silloin en omistanut vaakaa (annoin sen pois), mutta saatoin hyvinkin käydä sairaalloisen lihavuuden puolella. 

Tiedän, että minulla on taipumusta mennä äärimmäisyyksiin, ja mitä hoikemmaksi tulen, sitä enemmän pienet asiat häiritsevät. Teen parhaani pitääkseni mielessäni, mistä lähdin liikkeelle. Vielä vähän aikaa sitten ihailin ja kadehdin suuresti tällaisia vartaloita, jollainen minulla nyt on, ja aika paljon isompiakin, mahamakkaroineen päivineen. Nyt olen saavuttanut normaalipainon järkevillä elämäntapamuutoksilla ja samaan aikaan kasvattanut sisälläni ja sen jälkeen maidollani terveen pojan, kroppani on siis jotain aivan mahtavaa. Kyllä, minulla on navan alapuolella löysä, roikkuva mahamakkara. Käsivarsissa on löysää löllyvää. Mutta mitä siitä? Kukaan muu ei vertaa minua supermalleihin tai luonnostaan timmeihin parikymppisiin, joten miksi minä vertaisin. Jatkan liikuntaa ja nautin siitä, samalla ravitsen tätä todella mahtavan työn tehnyttä kroppaani sen ansaitsemalla tavalla. Muistan rakastaa kroppaani. Se on ihmeellinen! 

Hyvä Maaria! 

P.S. Ymmärrän, että tämä postaus (ja koko blogi) kuulostaa aika omahyväiseltä. Ymmärrän hyvin, jos jotakuta iljettää lukea tällaista itseni kehumista. Vanha tätini ja muut facebookiani katsoneet perhetutut ovat kuulemma kommentoineet äidilleni, kuinka ”esittelen itseäni” ja näytän kuvissa omahyväiseltä. Olen riemuissani, koska olen saavuttanut normaalipainon vuosikausien lihavuuden ja itseinhon jälkeen. Olen inhonnut itseäni enemmän kuin viitsin kuvaillakaan. Olen vuosia pitänyt itsestäänselvyytenä, että olen arvoton. Muiden lihavuus ei ole koskaan häirinnyt minua, sehän on ihan eri asia, koska he ovat arvokkaita ihmisiä, kauniita toisin kuin minä, hyviä jossain toisin kuin minä, normaaleja toisin kuin minä, jonkin arvoisia toisin kuin minä. 

Nyt tunnen olevani jonkin arvoinen, ei missään nimessä pelkästään laihtumisen takia, vaan ensisijaisesti koska olen saanut aikaan jotain todella tärkeää: Jonathanin. Samalla olen vaihtanut sängyssä lojumisen, pizzan mässäilyn ja ryyppäämisen terveellisiin, normaaleihin elämäntapoihin, mikä kohensi oloani ihan jo biologisista syistä. Viime keväästä lähtien olen voinut pitkästä aikaa todella hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Tiedän, että minun pitäisi pitää ajatukseni ja tyytyväisyyteni omana tietonani. Minä haluan juhlia sitä, että olen mielestäni vihdoinkin samanarvoinen kuin muut ihmiset. Ehkä minusta saa vaikutelman, että olen mielestäni muita parempi. Itsekin inhoan ylimielisyyttä yli kaiken. Koetan nyt rajoittaa vähän omien kuvieni postaamista ainakin facebookiin, tuon farkkushortsikuvankin laitoin ainoastaan instagramiin (jossa nämä asiasta valittaneet vanhempieni tutut eivät ole). 

Minulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää. Olemme tekemisissä Markuksen perheen ja sukulaisten kanssa, mistä nautin suuresti. En ole erityisen sosiaalinen livenä, olen tyypillinen introvertti ja kuormitun helposti ollessani paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Kuitenkin kaipaan sosiaalisia tilanteita jollain tavalla, paljonkin, kunhan niitä ei ole liikaa. Ennen Jonathanin syntymää kuoroharkat olivat minulle viikon kohokohta, jolloin meikkasin, harjasin ja pesin tukkani ja panostin vaatteisiin. Töissä tietysti tapasin ihmisiä (liikaakin), mutta työvaatteissa kukaan ei näyttänyt hyvältä, minulle tuli helposti hiki eikä tullut mieleenkään meikata töihin, tukan piti tietysti olla kiinni. 

Nyt olen äitiyslomalla, en enää kuorossa (jossa olin yli 12 vuotta), ja coronan takia tapaamisia muiden äitien ja vauvojen kanssa ei järjestetä. Babycafé on ollut viikon ”kohokohta”, jolloin olen tavannut ihmisiä, mutta kuluneella viikolla jätin senkin väliin varmuuden vuoksi. Some, erityisesti facebook, on aina ollut minulle mahtava sosiaalisen elämän korvike, joten tietysti nyt käytän sitä tavallistakin enemmän, vaikken voi päivittää menoistani vaan otan kuvia itsestäni ja Jonathanista kotona. Pitäisi varmaan kuvata enemmän kissoja, se ei kai ole leuhkimista? 

Onneksi on tämä blogi, vaikka sillä ei olekaan suurta lukijakuntaa. Blogi keskittyy minuun ja täällä pääsen esittelemään itseäni niin, että itse saan saman tyydytyksen kuin jos oikeasti olisin tekemisissä ihmisten kanssa. 

Valkoista mekkoa etsimässä (viime kesänä)

Kun kirjoitin häistämme, mainitsin jahdanneeni valkoista ”kesämekkoa” ennen kuin lopulta tilasin Ellokselta ihan oikean hääpuvun (kuitenkin astetta edullisemman ja lyhyemmän), johon olin oikein tyytyväinen. Mekkoa jahdatessani emme olleet vielä päättäneet vieraiden määrää tai oikein mitään muutakaan, vaikka häihin oli vähän yli kuukausi! En siis tiennyt, kävisimmekö vain nopeasti ns. maistraatissa ja söisimme sitten ravintolassa, vai miten juhlisimme. Loppujen lopuksi häistä tuli isommat kuin olin kuvitellut, ja ehdin jopa miettiä onko se Elloksen mekkokin liian ”arkinen”, mutta se sai kovasti kehuja ja olin siihen lopulta todella tyytyväinen.

En halunnut maksaa tähtitieteellisiä summia mekosta, jota käyttäisin kerran, etenkään kun olin sekä raskaana että merkittävästi ylipainoinen. Keväällä olin saanut painon putoamaan 96 kilosta 84 kiloon, eli juuri lievän ylipainon ja merkittävän lihavuuden rajalle, mutta sitten raskauskiloja alkoi kertyä ja heinäkuussa olimme vanhempieni luona mökillä Suomessa ja söimme joka ilta juustoja ja keksejä ja sen sellaista, joten painoa kertyi siellä aika vauhdikkaasti. Lisäksi Suomen valikoimassa oli alkoholitonta, herkullista lonkeroa (joka todella maistui lonkerolle eikä lasten greippilimulle) ja kuivaa alkoholitonta siideriä, jota täältä on hankala löytää. Kaloreita tuli siis myös juotua useammin kuin kotona, varsinkin kun saunoimme lähes joka päivä.

Ja vaikka normaalisti en juo sokerilimuja, tämä pullo oli pakko ostaa, 

jotta voisin käyttää sitä syksyn kuoroharkoissa vesipullona. 

Tämä maistui niin aidolta lonkerolta, että ensin melkein pelästyin, että tölkissä olisi väärä sisältö!

Vähän turhan makeaa, mutta ihan hyvää. Tätä ehkä löytyy Ruotsistakin!

Näitä olen tuonut kotiin Ruotsiinkin pariin otteeseen, tai pyytänyt vanhempiani tuomaan kun he tulivat autolla käymään. Tästä ei ollut kesältä kuvaa, mutta tämän viimeisen join lauantaina. Tässä on täydellinen alkoholiton siideri! Maistuu aivan aidolta. Ja kaloreitakin vain 20 kcal/100 g. 

Takaisin aiheeseen. Häistä oli tulossa pienet, minä olin raskaana ja lihava, joten en halunnut tuhlata tonneittain rahaa täydelliseen mekkoon, jossa en kuitenkaan näyttäisi täydelliseltä. Valikoima minun kokoiselleni olisi sitä paitsi aika suppea niissä ”täydellisissäkin” kaupoissa. Harkitsin jopa, etten ostaisi valkoista mekkoa ollenkaan, vaan käyttäisin vanhaa juhlamekkoani:

 

Lähdin kuitenkin kaupungille etsimään, ties vaikka löytäisin kesävaatteiden alennusmyynnistä ihanan valkoisen mekon. Ja niin itse asiassa löysinkin, tämä (ensimmäinen sovittamani) oli aivan täydellinen. Teki mieli ostaa se ensi kesäksi, mutta tiesin, etten kuitenkaan käyttäisi valkoista mekkoa missään muualla kuin omissa häissäni.

Tuo Cubuksen mekko oli aivan ihana ja vieläpä edullinen. Se vain ei mahtunut kiinni. 

Seuraava kauppa oli Dea Axelssons. Sieltä löysin kaksi minulle hyvin mahtuvaa mekkoa:

Molemmat olivat kuitenkin vähän turhan ”yöpaitamaisia”, olisin toivonut jonkinlaista vyötäröä, että raskausmaha tulisi nätisti esiin eikä näyttäisi pelkältä kaljamahalta. Ensimmäinen erityisesti oli aivan liian suora, toinen turhan kallis, kun ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Ainakin tiesin, että voisin palata sinne, jos mistään muualta ei löytyisi minulle valkoista mekkoa.

Jatkoin eteenpäin, Indiskaan:

Näiden kahden mekon hintalapuista en ottanut kuvaa. 

Molemmat sopisivat paremmin rannalle kuin häihin.

Käväisin MQ:ssa, mutta siellä ei tarvinnut sovittaa mitään. Jälleen yksi täydellisyys ilkkui minulle vaaterekistä, sekin oli tarjouksessa. Juhlallinen ja upea. Ja kokoa S.

Seuraavan pienen muotiliikkeen nimeä en muista, olisikohan se ollut Pagelle? 

Vetoketju ei mennyt kiinni, ja tiukka tuo oli muutenkin. Sopivan kokoisena tuo olisi ollut varteenotettava vaihtoehto! 

Sieltä menin Lindexille.

Tarjouksessa oli tuokin, kesän viimeisiä, hmm, rantamekkoja. Ei ihan minun kokoani.

Viimeiseksi kävin KappAhlilla, ja sieltä tosiaan löysin sadalla kruunulla mekon, jonka ostin, 

vaikka se olikin aika arkinen. Olihan se ainakin valkoinen. 

Sieltä löysin myös aivan ihanan L-kokoisen mekon, joka suureksi ihmetyksekseni mahtui päälleni! 

Tässä sama mekko silloin ja tänään, painoa 92,2 kg vs. 70,7 kg.

Mustassa mekossa en nyt kuitenkaan ajatellut mennä naimisiin. 

Näin jälkikäteen olen tyytyväinen, etten löytänyt monen sadan kruunun arvoista valkoista lyhyttä kesämekkoa, kun häistä sitten kuitenkin tuli suunniteltua suuremmat ja juhlavammat. 

Nämä kaksi mekkoa tilasin muistaakseni jo samana iltana Ellokselta:

Ja jälkimmäisestä, joka maksoi 999 kruunua ja oli kaikista näistä mekoista ainoa oikeasti hääpuvuksi tarkoitettu, tuli minun hääpukuni, johon olin oikein tyytyväinen. Toisen palautin.

Nämä hääkuvat on ottanut valokuvaaja Lizzan Nordness, jonka instagramista löytyy upeita kuvia ja Dreamtales Photoart -instasta aivan mahtavaa, synkempääkin valokuvataidetta. Ninakin on joskus toiminut mallina, ja maskeeraajana yleensä Neta Kalnina, joka laittoi minulle häämeikin ja -kampauksen. Lizzan ei yleensä toimi hääkuvaajana vaan kuvaa mieluummin lapsia, ja ehkä tilaammekin Jonathanille kuvauksen kun hän kasvaa vähän isommaksi!