Maalilinjalla

Voin siis aika varmuudella sanoa, että saavutan alkavalla viikolla tavoitteeni! 

Ja bmi-laskurien mukaan olen oikeastaan jo normaalipainossa. Huomauttakaa jos olen väärässä, mutta perinteisen kaavan mukaan painoindeksini on nyt 24,80 ja uudemman laskutavan mukaan 24,88. Pituuteni on siis 168 cm. 

Kuitenkin tavoitteeni on koko ajan ollut päästä alle 70 kiloon, jota olen pitänyt normaalipainon rajana, joten juhlin vasta sitten kun paino alkaa kutosella. Tavoite oli tarkoitus saavuttaa kesään mennessä tai kesällä, mutta näköjään saavutankin sen jo maaliskuussa! En kuitenkaan lopeta ruokien kirjaamista ylös tai hassua kultatähtisysteemiäni vielä, vaan jatkan kunnes olen vakaasti normaalipainon puolella. 

Suht nopeasta painonpudotuksesta huolimattahan tämä ei ole dieetti vaan elämäntapamuutos, joten jatkan samalla linjalla ja toivottavasti pääsen lopulta mahdollisimman lähelle 60 kiloa. Yritän olla vertailematta itseäni laihaläskiin, parikymppiseen alle 60-kiloiseen itseeni (joka puolestaan tavoitteli alipainoa ja piti itseään läskinä). Koetan muistaa, ettei minulla ole mitään syytä olla pettynyt, jos ja kun paino ei tämän jälkeen putoakaan samaan tahtiin. Olen saavuttanut normaalipainon alle viiden kuukauden kuluttua synnytyksestä, painoni oli ennen raskautta 96 kg, muutama vuosi sitten jopa 110 kg! Silloin en omistanut vaakaa (annoin sen pois), mutta saatoin hyvinkin käydä sairaalloisen lihavuuden puolella. 

Tiedän, että minulla on taipumusta mennä äärimmäisyyksiin, ja mitä hoikemmaksi tulen, sitä enemmän pienet asiat häiritsevät. Teen parhaani pitääkseni mielessäni, mistä lähdin liikkeelle. Vielä vähän aikaa sitten ihailin ja kadehdin suuresti tällaisia vartaloita, jollainen minulla nyt on, ja aika paljon isompiakin, mahamakkaroineen päivineen. Nyt olen saavuttanut normaalipainon järkevillä elämäntapamuutoksilla ja samaan aikaan kasvattanut sisälläni ja sen jälkeen maidollani terveen pojan, kroppani on siis jotain aivan mahtavaa. Kyllä, minulla on navan alapuolella löysä, roikkuva mahamakkara. Käsivarsissa on löysää löllyvää. Mutta mitä siitä? Kukaan muu ei vertaa minua supermalleihin tai luonnostaan timmeihin parikymppisiin, joten miksi minä vertaisin. Jatkan liikuntaa ja nautin siitä, samalla ravitsen tätä todella mahtavan työn tehnyttä kroppaani sen ansaitsemalla tavalla. Muistan rakastaa kroppaani. Se on ihmeellinen! 

Hyvä Maaria! 

P.S. Ymmärrän, että tämä postaus (ja koko blogi) kuulostaa aika omahyväiseltä. Ymmärrän hyvin, jos jotakuta iljettää lukea tällaista itseni kehumista. Vanha tätini ja muut facebookiani katsoneet perhetutut ovat kuulemma kommentoineet äidilleni, kuinka ”esittelen itseäni” ja näytän kuvissa omahyväiseltä. Olen riemuissani, koska olen saavuttanut normaalipainon vuosikausien lihavuuden ja itseinhon jälkeen. Olen inhonnut itseäni enemmän kuin viitsin kuvaillakaan. Olen vuosia pitänyt itsestäänselvyytenä, että olen arvoton. Muiden lihavuus ei ole koskaan häirinnyt minua, sehän on ihan eri asia, koska he ovat arvokkaita ihmisiä, kauniita toisin kuin minä, hyviä jossain toisin kuin minä, normaaleja toisin kuin minä, jonkin arvoisia toisin kuin minä. 

Nyt tunnen olevani jonkin arvoinen, ei missään nimessä pelkästään laihtumisen takia, vaan ensisijaisesti koska olen saanut aikaan jotain todella tärkeää: Jonathanin. Samalla olen vaihtanut sängyssä lojumisen, pizzan mässäilyn ja ryyppäämisen terveellisiin, normaaleihin elämäntapoihin, mikä kohensi oloani ihan jo biologisista syistä. Viime keväästä lähtien olen voinut pitkästä aikaa todella hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Tiedän, että minun pitäisi pitää ajatukseni ja tyytyväisyyteni omana tietonani. Minä haluan juhlia sitä, että olen mielestäni vihdoinkin samanarvoinen kuin muut ihmiset. Ehkä minusta saa vaikutelman, että olen mielestäni muita parempi. Itsekin inhoan ylimielisyyttä yli kaiken. Koetan nyt rajoittaa vähän omien kuvieni postaamista ainakin facebookiin, tuon farkkushortsikuvankin laitoin ainoastaan instagramiin (jossa nämä asiasta valittaneet vanhempieni tutut eivät ole). 

Minulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää. Olemme tekemisissä Markuksen perheen ja sukulaisten kanssa, mistä nautin suuresti. En ole erityisen sosiaalinen livenä, olen tyypillinen introvertti ja kuormitun helposti ollessani paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Kuitenkin kaipaan sosiaalisia tilanteita jollain tavalla, paljonkin, kunhan niitä ei ole liikaa. Ennen Jonathanin syntymää kuoroharkat olivat minulle viikon kohokohta, jolloin meikkasin, harjasin ja pesin tukkani ja panostin vaatteisiin. Töissä tietysti tapasin ihmisiä (liikaakin), mutta työvaatteissa kukaan ei näyttänyt hyvältä, minulle tuli helposti hiki eikä tullut mieleenkään meikata töihin, tukan piti tietysti olla kiinni. 

Nyt olen äitiyslomalla, en enää kuorossa (jossa olin yli 12 vuotta), ja coronan takia tapaamisia muiden äitien ja vauvojen kanssa ei järjestetä. Babycafé on ollut viikon ”kohokohta”, jolloin olen tavannut ihmisiä, mutta kuluneella viikolla jätin senkin väliin varmuuden vuoksi. Some, erityisesti facebook, on aina ollut minulle mahtava sosiaalisen elämän korvike, joten tietysti nyt käytän sitä tavallistakin enemmän, vaikken voi päivittää menoistani vaan otan kuvia itsestäni ja Jonathanista kotona. Pitäisi varmaan kuvata enemmän kissoja, se ei kai ole leuhkimista? 

Onneksi on tämä blogi, vaikka sillä ei olekaan suurta lukijakuntaa. Blogi keskittyy minuun ja täällä pääsen esittelemään itseäni niin, että itse saan saman tyydytyksen kuin jos oikeasti olisin tekemisissä ihmisten kanssa.