Äitienpäivän vitutus

Taistelen itseni kanssa siitä, ovatko tällaiset tunteet edes oikeutettuja. Olen ehkä narsistinen ja liian huomionkipeä - huomaahan sen jo tästä blogista ja kaikesta, mitä nykyään postaan someen.
Tänään on Ruotsissa äitienpäivä. Tiesin tietysti jo etukäteen, ettei miehelläni ole tapana onnitella omaakaan äitiään - tänä vuonna minä lähetin onnittelun messengerin kautta Jonathanin puolesta.

Markus ei ole mikään korttien piirtelijä, kukkia hän on muutaman kerran ostanut minulle ihan muuten vaan tai joskus vuosipäivän tms. johdosta, töistä tullessaan - nythän hän tekee etätöitä. En oikein osaa kuvitella häntä poimimassa kukkia. Ehkä Jonathan poimii minulle kukkia ja askartelee kortteja sitten isompana. 

Salaa kuitenkin toivoin jonkinlaista muistamista, ihan vain vaikka pientä elettä - vaikka aamuvaipan vaihtoa. Ja onnittelua tai hyvän äitienpäivän toivotusta. Kyllähän Markus poikkeuksellisesti syötti Jonathanille aamupuuron kokonaan tänään, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, jolloin minä sain keskittyä kerrankin omaan aamupalaani. Minä vaihdoin vaipan, toin pojan aamiaispöytään ja valmistin puuron. Markus vei sillä aikaa roskat, mikä oli tosi kilttiä. Heti aamupalan jälkeen hän aloitti WOW:n pelaamisen. 

Eilen hän pelasi käytännössä koko päivän, minä kävelin Jonathanin kanssa kuoron lukukauden päätöskokoontumiseen grillaamaan ja laulamaan, oli muuten ihanaa nähdä vanhoja kuorokavereita pitkästä aikaa. Lounaan söimme ennen sitä yhdessä (Markus ehti pitää sen aikaa taukoa pelaamisesta) ja minä lähdin kotoa kahden jälkeen, tulin takaisin vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla - Markus pelasi muutaman tunnin vielä senkin jälkeen. 

Äitini varoitteli kylmältä tuntuvasta säästä, käski ottaa haalarin mukaan ja epäili kannattaisiko ollenkaan lähteä, ja kun lähetin hänelle kuvan tyytyväisestä pojasta grillitapaamisessa klo 19:21, vastaus oli vain ”toivottavasti olette jo takaisin kotona - tai ainakin matkalla kotiin”. No emme olleet, kävelyynhän meni vähän yli kaksi tuntia suuntaansa, lähdimme kotiin ennen puoli yhdeksää, mikä ei minun mielestäni ollut vaarallisen myöhään. Äidin mielipide oli ”tuntuu edesvastuuttomalta”. 

En muuten ottanut haalaria mukaan, Jonathan viihtyi hyvin ja söi taatusti tarpeeksi, ei palellut eikä saanut liikaa aurinkoa ja nukkui koko kotimatkan. 

Yleensä luotan omiin taitoihini äitinä - en ole täydellinen, mutta olen varma, että perusturvallisuus on kunnossa ja Jonathan on tyytyväinen lapsi. Äitini tietysti tarkoittaa hyvää neuvoillaan, mutta saa minut usein tuntemaan, että (hänen mielestään) teen kaiken väärin. Ennen olin huono pitämään yhteyttä, ja nyt kun pidän vanhempani ajan tasalla, kaikessa on jotain korjattavaa. Jos otan facetime-puhelun Suomeen aamupalan jälkeen, kun vielä juon kahvia ja Jonathan istuu sopivasti syöttötuolissa, hänen pitäisi olla lattialla mönkimistä opettelemassa eikä häntä saisi istuttaa liian pitkään, ja sitä paitsi olemme nousseet kauhean myöhään ja kai nyt vaippa edes on vaihdettu? 

Jos lähetän videon kuinka hyvällä ruokahalulla Jonathan syö, lusikalliset ovat aivan liian suuria jne.

Nyt kun olen kävellyt paljon, Jonathan tietysti istuu tai makaa rattaissa ihan liikaa - kuitenkin hänet pitäisi laittaa ulos terassille nukkumaan ainakin pari kertaa päivässä.

Tässä ei oikeastaan pitänyt avautua äitini mielipiteistä. Ne kuitenkin osaltaan aiheuttavat epävarmuutta äitinä ja saavat minut kaipaamaan jonkinlaista vahvistusta, että pärjään oikeasti hyvin. Haluaisin, että Markus antaisi ymmärtää, että teen oikeasti tosi paljon poikamme hyvinvoinnin eteen ja olen tärkeä, suorastaan korvaamaton. Jonathan ei vielä osaa edes halata minua, vaikka tietysti hän näyttää omalla tavallaan, että äiti on tärkeä.

Laiska töitään luettelee, niinhän sitä sanotaan. Tunnustan, laiska paskahan minä olen, olen aina ollut. Markus hoitaa tällä hetkellä työnsä lisäksi ison osan kodinhoidosta. Hän vie useimmiten roskat (ja jaksaa muistuttaa, että ne pitäisi viedä ennen kuin roskis on ylitsepursuavan täynnä - minusta vain tuntuu, että Jonathan on minussa kiinni niin paljon, etten ehdi hoitaa asiaa). Markus tiskaa usein, laittaa usein ruokaa meille, imuroinnin hoidamme vuorotellen, samoin kissanhiekkalaatikon. Tänään on minun vuoroni imuroida. Yleensä Markus ehtii pitää Jonathanille seuraa sen aikaa kun imuroin. Juuri nyt Jonathan nukahti, mutta herää luultavasti jos liikun hänen vierestään tai ainakin, jos alan imuroida. Annan hänen nukkua vielä jonkin aikaa.

Pari kertaa on tapahtunut niinkin, että Markus herättää minut aamulla vaihdettuaan jo Jonathanin vaipan. Viime kerrasta on kyllä aikaa, muistaakseni Jonathan ei silloin syönyt vielä kiinteitä. Muistelisin, että kun Markus kävi töissä eikä tehnyt töitä kotoa käsin, hän olisi useinkin vaihtanut vaipan viikonloppuisin. Minä kuitenkin hoidan lähes kaikki vaipanvaihdot. Rasvaan, puen ja teen ruoat, syötän suurimmaksi osaksi, vaikka siihen Markus kyllä yleensä osallistuu. Tuntuu, että olen Jonathanin kanssa 24/7, ja niin sen tietysti pitää ollakin tässä vaiheessa. Koska imetän vielä ja Jonathan nukahtaa melkein pelkästään tissille tai liikkuviin rattaisiin, hoidan kaikki yöheräämiset. 

Tällä hetkellä Jonathan ei pahemmin suostu nukkumaan omassa sängyssä vaan vie suurimman osan minun sängynpuolikkaastani ja haluaisi usein käyttää minua tuttina koko yön. Monena yönä on tuntunut, että hän pyörii ja potkii koko yön eikä nuku juuri ollenkaan. Ja kun hän viimein nukahtaa, Arne-katinperkele tulee kiusaamaan minua saadakseen aamupalaa KELLO VITUN PUOLI NELJÄ. Joskus minunkin kärsivällisyyteni on koetuksella. En aina ole erityisen hellä tönäistessäni katinrontin lattialle - mutta se tulee bumerangina takaisin. Se puskee lukulamppua (josta kuuluu ääntä) ja loikkaa nukkuvan Jonathanin yli, loikkaa minun päälleni, astuu Jonathanin päälle (ja kyseinen kissa on LÄSKI) ja muuta mukavaa. Onneksi meillä on nykyään makuuhuoneessa ovi, joten voin tarvittaessa sulkea kissat ulkopuolelle. Tai jos kello sattuu olemaan jo yli puoli viisi, voin antaa niille aamupalaa ja ostaa sillä rauhan. Markus muuten antaa kissoille joskus aamupalaa, jos olen tosi väsynyt aamulla kun hän nousee ylös. (Yleensä kissojen aamupala on minun hommiani ja päivällinen hänen.)

Viime yönä olin aivan tuhottoman väsynyt, mutta Jonathan heräili kerran toisensa jälkeen ja Arne tosiaan tuli jälleen kerran kiusaamaan ennen puoli neljää. Olin ajatellut nukkua hetken aamupäivällä, mutta Jonathan nukkui silloin vain hetken. Tyhjensin tiskikoneen ja täytin sen uudestaan, se tuli niin täyteen, että käynnistin sen heti. Jos teen jotain tuollaista ja Jonathan on sen aikaa oikeaoppisesti lattialla jumppaamassa, hän yleensä kirkuu saadakseen huomiota ja alkaa hetken päästä itkeä. Ei tunnu kovin kivalta, että meitä vanhempia on kaksi, molemmat kotona, ja minun täytyy yrittää nopeasti suoriutua edes joistakin tylsistä kotihommista vauvan itkiessä, kun isänsä pelaa. Toisaalta en katso oikeudekseni ”kieltää” pelaamista, roikunhan minäkin netissä joskus tuntejakin päivittäin - samalla kun imetän tai muuten pidän seuraa Jonathanille.

Keitin Jonathanille bataattia ja söimme lounasta (Markus söi nyt vasta jotain, klo 15). Tiedän, että vitutus johtuu lähinnä väsymyksestä. Tiesin, ettei minulla ollut syytä odottaa mitään kakkuja, lahjoja tai kortteja, vaikka puolittain vitsaillen esittelinkin suomalaisena äitienpäivänä facebookista muiden saamia muumimukeja ja vihjailin jotain että ostat sitten vain sellaisia kukkia, jotka eivät ole kissoille myrkyllisiä, ruusut käyvät hyvin, ja että ei mitään tarvitse ostaa, leipominen riittää, mitäs aiot leipoa jne. 

Näin ihania kakkuja eilen kaupassa. Haaveilin melkein, että Markus olisi pyöräillyt sinne eilen kun olin poissa. Hänkin oli tapaamassa kaveriaan isänpäivää edeltävänä päivänä, jolloin ehdin askarrella kortin vähän yli viikon ikäisen Jonathanin kädenjäljellä ja tekstillä, jossa mm. kiittelin tuesta ja kaikesta, mitä hän oli hyväksemme tehnyt tuona ihan ensimmäisenä aikana. 

Mainitsinkin ohimennen Markukselle tänään, että näin kaupassa upeita äitienpäiväkakkuja (mutta etten sentään ostaisi sellaista 8 henkilön kakkua vain meille kahdelle). Hän ei siis ole päässyt unohtamaan, että on äitienpäivä. Silti hän ei ole sanonut siitä sanaakaan. 

Minä join päivän kunniaksi litratolkulla kahvia Muumin päivä -mukista, jossa on ihana kuva Muumimammasta ja Muumipeikosta. 

Tiedän, että valitan ihan turhasta. On äitejä, jotka hoitavat aivan kaiken aivan yksin (ja paljon paremmin kuin minä, tai siis me). Sitten on niitä, joiden haave tulla äidiksi ei koskaan toteudu. On väkivaltaisia ja ryyppääviä puolisoita jne. Markus on oikeasti hyvä isä ja tuo WOW-addiktiokin menee taas jossain vaiheessa ohi. 

Silti olisin kaivannut jotain pientä elettä, joka kertoisi minulle, että olen hyvä äiti ja vaivannäköäni arvostetaan. 

Nyt Jonathan on hereillä (imetän) ja Markus lopetti pelaamisen ainakin joksikin aikaa, joten voin kohta antaa Jonathanin hänen syliinsä katsomaan telkkaria ja imuroida. Jonkin ajan päästä syömme yhdessä (Markuksen perjantaina grillaamaa lihaa, minun tekemääni salaattia) ja sitten katsomme sunnuntain perinteiset Drömpyramiden-jaksot. Eihän sitä tiedä, vaikka Markus vielä ehtisikin toivottaa hyvää äitienpäivää tänään. 

Sadan kilometrin viikko

Viime viikolla kävelin 77,2 km, joten otin tavoitteeksi 80 km tällä viikolla. Pääsi kumminkin käymään niin, että tavoite meni rikki jo torstaina!

Keskinopeus ei päätä huimaa, kun usein unohdan pysäyttää mittarin kun käyn kaupassa tai pysähdyn vaikka kahville. Ja pysähtelen usein muutenkin vaikkapa kuvaamaan kukkia. 

Syreenien puhkeamista olen seurannut viikkokausia. Rakastan sitä tuoksua! 

Tästä tuoksusta puhumattakaan! Kielot ovat olleet nupullaan pienen ikuisuuden, torstaina bongasin vihdoin ensimmäisen avautuneen! Ja kotimatkalla muutaman lisää, en sitten voinut vastustaa kiusausta vaan poimin pienen tuoksuvan kimpun, joka tuoksuu nyt vitriinikaapissa kissojen ulottumattomissa.

 Hiirenvirnan kukista riemastuin maanantaina.

 Näitä ”jättivalkovuokkoja” ihmettelin pari viikkoa, kunnes muistin googlata. Taitaa olla arovuokko, viljelty suuri vuokkolajike.

Ojakellukka. Kummasti tuokin nimi tuli mieleen! 

Kuoron vårbalia ei järjestetty, ei myöskään kevätkonserttia, joka olisi ollut tänään. Tänään on kuitenkin kevätkauden päättäjäis-grillijuhla, jonne ajattelin mennä vierailemaan Jonathanin kanssa. Kokoontumispaikka on noin 10 kilometrin päässä, joten tänään tulee vähän yli 100 km täyteen. Se myös sattuu olemaan lähellä lempiravintolaani Yukikos Sushia, joten grillaamisen sijaan olin ajatellut mennä sitä kautta - mutta nyt huomasinkin, että vaikka ravintola on auki tänään, sieltä ei saakaan sushia (tai sashimia) vaan pelkkää poke bowlia. Taidan siis tankata kunnon lounaan ja ottaa mukaan joko ateriankorvikepatukan tai sittenkin grillattavaa makkaraa.

Maanantaina söin pitkästä aikaa pizzaa, jonka ansaitsin kävelemällä kaupungin toiselle puolelle Flogstaan bestikseni luokse. Jaoimme myös kokonaisen pullon hyvää valkoviiniä.

Keskiviikkona kävelin keskustaan ja kävin Myrornassa (second hand -kauppa). Meidät on kutsuttu viikon päästä olevaan Ninan babyshoweriin, ja vanhat mekkoni ovat isoja ja sitä paitsi sinisiä, ja Nina odottaa tyttöä, joten teemaan sopivasti haluaisin ehkä pukeutua ”tyttömäisiin” väreihin. 

 Tämä vanha mekko on ihana, mutta hiukan liian iso, ja tarvitsisin siniset tai ainakin oikean kokoiset tavalliset rintsikat sen kanssa. Tässä kokeilin urheiluliivien kanssa.
Tämäkin oli vintillä säilössä, koska oli liian pieni, ja nyt se on liian iso!

Tämä yhden koon mekko ostettiin, kun olin isoimmillani, itse asiassa ostaessani vaatteita Ninan häihin. (Teemavärit olivat musta, pinkki/vaaleanpunainen ja kulta, joten minulla oli kokomusta mekko ja pinkki/magenta harsopaita, en nyt tähän hätään löydä kuvaa.)

Mahduin siihen silloinkin, koska se on todella venyvä, mutta se ei piilottanut isoa mahaa tai muitakaan ongelmakohtia ollenkaan, joten en käyttänyt sitä ennen kuin vasta viime kesänä. Silloin se korosti raskausvatsaa juuri sopivasti! Käytin sitä monta kertaa viime kesän aikana, melkein joka tilaisuudessa. Myös hääpäivänämme, kun tukkaani ja meikkiäni laitettiin Ninan luona.

Nytkään siinä ei ole muuta vikaa kuin että se on jo moneen kertaan nähty, ja halusin jotain, joka korostaisi vielä paremmin uutta normaalipainoista kroppaani.

Tässä siis Myrorna-löytöjä. Vain yksi musta vaate, mitä ihmettä minulle on tapahtunut?

Väri ja materiaali eivät ehkä ole aivan niin kesäisiä kuin haluaisin, mutta ainakin tuo istuu ihan täydellisesti, korostaa vyötäröä, väri on ihana (vaikka sininen varmaan sopiikin ihooni paremmin?) ja ainakin se on tyttömäinen väri. Laittaisinko sen?

Vai tämän - tässä mennään mukavuusalueen ulkopuolelle niin että heilahtaa! Näin vaaleassa en ole ikinä viihtynyt. Se jos mikä korostaisi muutosta - ja rusketusta!

Laitan siis babyshoweriin jommankumman noista, luulisin. Lisäksi löysin tällaisen tekokuituisen neulepaidan, joka on oikein kotoisan sininen (tuollaista väriä käytin paljon teininä), mutta ei piilota pömppistä/mahamakkaroita sitten yhtään. Jospa saan muutaman kilon vielä pois ja kiinteydyn vähän!

 Tämä seuraava oli alennusrekistä, mahtui juuri ja juuri, mutta ajattelin että on hintansa väärti - vaikka sitten tavoitevaatteeksi. (Tuo päällä ei mitenkään imetetä! Mutta nyt en enää imetä niin tiheästi, kun Jonathan syö jo soseita ja puuroja, joten voin käyttää mitä tahansa vaatteita ja mennä piiloon imettämään tarvittaessa.)

Vetoketju jännästi selässä. 

Ja flanelliruutupaita, minähän rakastan ruutupaitoja! Tätä olen jo käyttänytkin. Tämäkin on tismalleen oikeaa kokoa, kuin minulle tehty. Kokolappu on revitty irti, mutta merkki on H&M:n Divided. Olisi hauska tietää koko, ehkä numerokoossa 40? 

Kuvissa vilahtaneet farkkushortsit ostin myös Myrornasta. Gap, tuumakoko 30. 

Tässä vertailun vuoksi myös edelliset farkkushortsini, XLNT, koko 52. (Ostettu, kun olin isoimmillani, mutta käytin niitä vyön kanssa vielä viime kesänä!)

Eilen käytin niitä. Toppi on EMP:ltä.

Myrornan jälkeen keskiviikkona kävimme lounaalla! Nyt olen siis syönyt Jonathanin kanssa ulkona kahdesti, molemmilla kerroilla tuossa samassa sushipaikassa saman sashimiannoksen. Ekalla kerralla talvella Jomppu nukkui koko ajan, nyt hänestä oli jo seuraa ja hän söi mukaan ottamani hedelmäpuuron ja vähän patonkia (pari pehmeää pikku palaa keskeltä, kuorella hän leikki hetken, maistoi ja pudotti lattialle.) 

Toivottavasti pöytä oli desinfioitu edellisen asiakkaan jälkeen. Pesimme kädet heti pöydästä noustuamme.

Viime viikolla sekä alin että ylin paino oli plussan puolella, ekaa kertaa koko vuonna. Tällä viikolla tilanne on onneksi korjaantunut, -100 grammaa toissaviikon parhaasta painosta, eli:

70,5 km tällä viikolla!

Ei hullumpi saldo, vai mitä? Maanantaina kävelin Ica Maxiin, josta Markus oli viikonloppuna (Jonnyn kuskaamana) ostanut niin herkullista grillimaustettua kanaa, että halusimme sitä lisää. 

Kovin vaihtelevassa säässä sain kävellä. Onneksi oli sadesuoja mukana. Kotimatkalla nappasin pari ylimääräistä kilometriä, kun kokeilin voisiko pellonreunaa pitkin oikaista. Pitkälle se idyllinen polku veikin, muttei kuitenkaan tielle asti. 

Olipa ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon automarkettiin. Löysin itsellenikin vaatteita - eikä enää ollut vaikea löytää minun kokoani! 

Laihtuminen on saanut aikaan sen, että kihla- ja vihkisormukseni ovat käyneet liian isoiksi. Joudun luultavasti pienennyttämään ainakin vihkisormuksen, joka sitten pitäisi kihlasormuksen paikoillaan, mutta haluan ensin katsoa kuinka löysät ne ovat kesäkuumalla. Nehän hankittiin kesällä, jolloin olin raskaana ja painoin 30 kiloa enemmän kuin nyt. Olen viime viikkoina vaihdellut niitä nimettömän ja keskisormen välillä, sillä keskisormessa ne pysyvät hyvin silloinkin kun lentävät nimettömästä pois (kerran ne tosiaan putosivat keittiön lattialle, toisen kerran ulkona onneksi toiseen käteeni). Kokeilin laittaa teippiä niiden ympäri, se oli ruma ja tiellä, ja (violetin) kumilenkin sormen ympärille, sekin oli tiellä. Nyt onneksi löysin ratkaisun, jota siedän toistaiseksi: 1,2 mm korviksen, tuollaisen pallolukkorenkaan, joka mahtui juuri ja juuri rystysen yli eikä taatusti tipu, muttei ole myöskään liian tiukka. 

 Kuten otsikko kertoo, tällä viikolla kävelin 70,5 km! Viime viikolla kävelin 50,9, jolloin otin tavoitteeksi 60 tällä viikolla. Se tuli kuitenkin niin helposti täyteen, että päätin kävellä 70. Perjantaina kävelin keskustaan, sillä halusin myslilleni purkin, johon voisin sekoittaa sen valmiiksi sen sijaan, että otan kuusi eri pussia esille joka aamu. Tällä hetkellä en siis aamuisin enää syö juoksevaa viiliä ja siemeniä, vaan mysliä mantelimaidolla, mutta sekoitan kahta eri mysliä (toisessa on täysjyvämuroja, toisessa pähkinöitä ja hedelmiä) ja kolmen sortin siemeniä sekä kauranytimiä, joita näin kaupassa ja halusin kokeilla. Ja mielelläni tuoreita mustikoita, kun niitä sattuu olemaan. Edelleen siis syön hervottoman isoja aamiaisia, mutta sen sallin itselleni, koska se ei tällä hetkellä vaikeuta painonhallintaa.

Myslipurkin lisäksi halusin uuden termospullon, vanha on niin pieni ja siitä alkaa väri lohkeilla. Niinpä kävelin lempikauppaani Krabatiin. Tällä kertaa otin Jonathanin kantoreppuun voidakseni mennä joen vartta pitkin, reittiä, jota en ollut koskaan mennyt (mutta nyt olin sentään varmistanut kysymällä ihmisiltä, että sitä kautta tosiaan pääsee keskustaan asti).
Jonathan ei nähnyt ihania jokimaisemia, sillä hän nukahti noin puolen tunnin kävelyn jälkeen.

 Tässä näkyy taustalla Uppsalan linna ja tuomiokirkko.

 Rentukka kukkii.

 Puuhun rakennettu näköalatorni.

Ihastuksekseni bongasin tuon polun varrelta kirjopikarililjan (kungsängslilja, Upplannin maakuntakukka). Ja vielä pari lisää. Tässä vaiheessa Jonathan heräili, eikä ihmekään, kun äiti pyllisteli kukkia kuvaamassa.

Minulla ei nimittäin ollut vielä hajuakaan, että valitsemani tie vei ihan varsinaisen Kungsängenin vierestä! Hetken päästä sainkin nähdä kukan poikineen. 

 Onnellinen äiti ja vasta herännyt poika, taustalla Kungsängen. Tosiasiassa hän oli varsin tyytyväinen koko reissun ajan ja nukkui suurimman osan kävelystä sekä keskustaan että takaisin.

 Kotimatkalla alkoi hieman sataa, mutta toinen meistä ei sitä huomannut ja toinen ei ollut huomaavinaan.

Sävjaan asti päästyämme satoi jo vähän enemmänkin. Onneksi oli tuo talvikaulahuivi mukana, Jomppu pysyi täysin kuivana ja lämpimänä. Enkä minäkään palellut.

Krabatin lisäksi kävin vielä Cerverassa, josta ostin Markukselle vihdoinkin omat sakset - meillä on useammatkin Fiskarsin oikeakätisten sakset ja muita molemmille sopivia, mutta nämä ovat ensimmäiset vasenkätisten sakset meillä!

Tässä vaiheessa ei tietenkään vielä voi tietää, mutta veikkaan, että Jonathanistakin tulee oikeakätinen.

Ostin hänelle myös oman pikku kulhon, joka tosin on vähän turhan pieni puuron sekoittamiseen.
Tässä ostokset käytössä lauantain aamiaisella:

 

Kotona odotti paketti Lastentarvikeliikkeestä. Tilasin isommat aurinkolasit, sillä noista Jonathanin vauvojen laseista jää helposti painaumia, ja ihanat puupalikat, joita oli juuri sopiva määrä.

Tuon perjantaisen kävelyn jälkeen maistui paahtopaisti ja punaviini, pitkästä aikaa. Tällä viikolla olenkin juonut enemmän kuin yhdelläkään viikolla tänä vuonna tähän mennessä - kokonaiset neljä alkoholiannosta. Tuosta 375 ml pullosta riitti kahdelle päivälle, ja eilen lauantaina otin sen lasillisen lisäksi vielä jälkiruoaksi ihanan Baileys-jääelö-kahvisekoituksen. Nam!

Herkuttelusta huolimatta paino laskee edelleen! Sipsejäkin tässä on syöty ja turkinpippureita, mutta silti:

Pitäisikö tuohon nyt kirjoittaa vielä 64 ja 63? En tosiaan taulukkoa tehdessäni kuvitellut, että ”2020” olisi tiellä, saati sitten että pääsisin alle 65 kilon! Ja ensi viikolla todennäköisesti olen siellä, OMG.
Yritänkin tänään lakata varpaankynnet uudestaan oikein edustavaa vaakakuvaa varten. Jos ei facebookiin, niin tänne ainakin.