Maalilinjalla

Voin siis aika varmuudella sanoa, että saavutan alkavalla viikolla tavoitteeni! 

Ja bmi-laskurien mukaan olen oikeastaan jo normaalipainossa. Huomauttakaa jos olen väärässä, mutta perinteisen kaavan mukaan painoindeksini on nyt 24,80 ja uudemman laskutavan mukaan 24,88. Pituuteni on siis 168 cm. 

Kuitenkin tavoitteeni on koko ajan ollut päästä alle 70 kiloon, jota olen pitänyt normaalipainon rajana, joten juhlin vasta sitten kun paino alkaa kutosella. Tavoite oli tarkoitus saavuttaa kesään mennessä tai kesällä, mutta näköjään saavutankin sen jo maaliskuussa! En kuitenkaan lopeta ruokien kirjaamista ylös tai hassua kultatähtisysteemiäni vielä, vaan jatkan kunnes olen vakaasti normaalipainon puolella. 

Suht nopeasta painonpudotuksesta huolimattahan tämä ei ole dieetti vaan elämäntapamuutos, joten jatkan samalla linjalla ja toivottavasti pääsen lopulta mahdollisimman lähelle 60 kiloa. Yritän olla vertailematta itseäni laihaläskiin, parikymppiseen alle 60-kiloiseen itseeni (joka puolestaan tavoitteli alipainoa ja piti itseään läskinä). Koetan muistaa, ettei minulla ole mitään syytä olla pettynyt, jos ja kun paino ei tämän jälkeen putoakaan samaan tahtiin. Olen saavuttanut normaalipainon alle viiden kuukauden kuluttua synnytyksestä, painoni oli ennen raskautta 96 kg, muutama vuosi sitten jopa 110 kg! Silloin en omistanut vaakaa (annoin sen pois), mutta saatoin hyvinkin käydä sairaalloisen lihavuuden puolella. 

Tiedän, että minulla on taipumusta mennä äärimmäisyyksiin, ja mitä hoikemmaksi tulen, sitä enemmän pienet asiat häiritsevät. Teen parhaani pitääkseni mielessäni, mistä lähdin liikkeelle. Vielä vähän aikaa sitten ihailin ja kadehdin suuresti tällaisia vartaloita, jollainen minulla nyt on, ja aika paljon isompiakin, mahamakkaroineen päivineen. Nyt olen saavuttanut normaalipainon järkevillä elämäntapamuutoksilla ja samaan aikaan kasvattanut sisälläni ja sen jälkeen maidollani terveen pojan, kroppani on siis jotain aivan mahtavaa. Kyllä, minulla on navan alapuolella löysä, roikkuva mahamakkara. Käsivarsissa on löysää löllyvää. Mutta mitä siitä? Kukaan muu ei vertaa minua supermalleihin tai luonnostaan timmeihin parikymppisiin, joten miksi minä vertaisin. Jatkan liikuntaa ja nautin siitä, samalla ravitsen tätä todella mahtavan työn tehnyttä kroppaani sen ansaitsemalla tavalla. Muistan rakastaa kroppaani. Se on ihmeellinen! 

Hyvä Maaria! 

P.S. Ymmärrän, että tämä postaus (ja koko blogi) kuulostaa aika omahyväiseltä. Ymmärrän hyvin, jos jotakuta iljettää lukea tällaista itseni kehumista. Vanha tätini ja muut facebookiani katsoneet perhetutut ovat kuulemma kommentoineet äidilleni, kuinka ”esittelen itseäni” ja näytän kuvissa omahyväiseltä. Olen riemuissani, koska olen saavuttanut normaalipainon vuosikausien lihavuuden ja itseinhon jälkeen. Olen inhonnut itseäni enemmän kuin viitsin kuvaillakaan. Olen vuosia pitänyt itsestäänselvyytenä, että olen arvoton. Muiden lihavuus ei ole koskaan häirinnyt minua, sehän on ihan eri asia, koska he ovat arvokkaita ihmisiä, kauniita toisin kuin minä, hyviä jossain toisin kuin minä, normaaleja toisin kuin minä, jonkin arvoisia toisin kuin minä. 

Nyt tunnen olevani jonkin arvoinen, ei missään nimessä pelkästään laihtumisen takia, vaan ensisijaisesti koska olen saanut aikaan jotain todella tärkeää: Jonathanin. Samalla olen vaihtanut sängyssä lojumisen, pizzan mässäilyn ja ryyppäämisen terveellisiin, normaaleihin elämäntapoihin, mikä kohensi oloani ihan jo biologisista syistä. Viime keväästä lähtien olen voinut pitkästä aikaa todella hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Tiedän, että minun pitäisi pitää ajatukseni ja tyytyväisyyteni omana tietonani. Minä haluan juhlia sitä, että olen mielestäni vihdoinkin samanarvoinen kuin muut ihmiset. Ehkä minusta saa vaikutelman, että olen mielestäni muita parempi. Itsekin inhoan ylimielisyyttä yli kaiken. Koetan nyt rajoittaa vähän omien kuvieni postaamista ainakin facebookiin, tuon farkkushortsikuvankin laitoin ainoastaan instagramiin (jossa nämä asiasta valittaneet vanhempieni tutut eivät ole). 

Minulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää. Olemme tekemisissä Markuksen perheen ja sukulaisten kanssa, mistä nautin suuresti. En ole erityisen sosiaalinen livenä, olen tyypillinen introvertti ja kuormitun helposti ollessani paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Kuitenkin kaipaan sosiaalisia tilanteita jollain tavalla, paljonkin, kunhan niitä ei ole liikaa. Ennen Jonathanin syntymää kuoroharkat olivat minulle viikon kohokohta, jolloin meikkasin, harjasin ja pesin tukkani ja panostin vaatteisiin. Töissä tietysti tapasin ihmisiä (liikaakin), mutta työvaatteissa kukaan ei näyttänyt hyvältä, minulle tuli helposti hiki eikä tullut mieleenkään meikata töihin, tukan piti tietysti olla kiinni. 

Nyt olen äitiyslomalla, en enää kuorossa (jossa olin yli 12 vuotta), ja coronan takia tapaamisia muiden äitien ja vauvojen kanssa ei järjestetä. Babycafé on ollut viikon ”kohokohta”, jolloin olen tavannut ihmisiä, mutta kuluneella viikolla jätin senkin väliin varmuuden vuoksi. Some, erityisesti facebook, on aina ollut minulle mahtava sosiaalisen elämän korvike, joten tietysti nyt käytän sitä tavallistakin enemmän, vaikken voi päivittää menoistani vaan otan kuvia itsestäni ja Jonathanista kotona. Pitäisi varmaan kuvata enemmän kissoja, se ei kai ole leuhkimista? 

Onneksi on tämä blogi, vaikka sillä ei olekaan suurta lukijakuntaa. Blogi keskittyy minuun ja täällä pääsen esittelemään itseäni niin, että itse saan saman tyydytyksen kuin jos oikeasti olisin tekemisissä ihmisten kanssa. 

Valkoista mekkoa etsimässä (viime kesänä)

Kun kirjoitin häistämme, mainitsin jahdanneeni valkoista ”kesämekkoa” ennen kuin lopulta tilasin Ellokselta ihan oikean hääpuvun (kuitenkin astetta edullisemman ja lyhyemmän), johon olin oikein tyytyväinen. Mekkoa jahdatessani emme olleet vielä päättäneet vieraiden määrää tai oikein mitään muutakaan, vaikka häihin oli vähän yli kuukausi! En siis tiennyt, kävisimmekö vain nopeasti ns. maistraatissa ja söisimme sitten ravintolassa, vai miten juhlisimme. Loppujen lopuksi häistä tuli isommat kuin olin kuvitellut, ja ehdin jopa miettiä onko se Elloksen mekkokin liian ”arkinen”, mutta se sai kovasti kehuja ja olin siihen lopulta todella tyytyväinen.

En halunnut maksaa tähtitieteellisiä summia mekosta, jota käyttäisin kerran, etenkään kun olin sekä raskaana että merkittävästi ylipainoinen. Keväällä olin saanut painon putoamaan 96 kilosta 84 kiloon, eli juuri lievän ylipainon ja merkittävän lihavuuden rajalle, mutta sitten raskauskiloja alkoi kertyä ja heinäkuussa olimme vanhempieni luona mökillä Suomessa ja söimme joka ilta juustoja ja keksejä ja sen sellaista, joten painoa kertyi siellä aika vauhdikkaasti. Lisäksi Suomen valikoimassa oli alkoholitonta, herkullista lonkeroa (joka todella maistui lonkerolle eikä lasten greippilimulle) ja kuivaa alkoholitonta siideriä, jota täältä on hankala löytää. Kaloreita tuli siis myös juotua useammin kuin kotona, varsinkin kun saunoimme lähes joka päivä.

Ja vaikka normaalisti en juo sokerilimuja, tämä pullo oli pakko ostaa, 

jotta voisin käyttää sitä syksyn kuoroharkoissa vesipullona. 

Tämä maistui niin aidolta lonkerolta, että ensin melkein pelästyin, että tölkissä olisi väärä sisältö!

Vähän turhan makeaa, mutta ihan hyvää. Tätä ehkä löytyy Ruotsistakin!

Näitä olen tuonut kotiin Ruotsiinkin pariin otteeseen, tai pyytänyt vanhempiani tuomaan kun he tulivat autolla käymään. Tästä ei ollut kesältä kuvaa, mutta tämän viimeisen join lauantaina. Tässä on täydellinen alkoholiton siideri! Maistuu aivan aidolta. Ja kaloreitakin vain 20 kcal/100 g. 

Takaisin aiheeseen. Häistä oli tulossa pienet, minä olin raskaana ja lihava, joten en halunnut tuhlata tonneittain rahaa täydelliseen mekkoon, jossa en kuitenkaan näyttäisi täydelliseltä. Valikoima minun kokoiselleni olisi sitä paitsi aika suppea niissä ”täydellisissäkin” kaupoissa. Harkitsin jopa, etten ostaisi valkoista mekkoa ollenkaan, vaan käyttäisin vanhaa juhlamekkoani:

 

Lähdin kuitenkin kaupungille etsimään, ties vaikka löytäisin kesävaatteiden alennusmyynnistä ihanan valkoisen mekon. Ja niin itse asiassa löysinkin, tämä (ensimmäinen sovittamani) oli aivan täydellinen. Teki mieli ostaa se ensi kesäksi, mutta tiesin, etten kuitenkaan käyttäisi valkoista mekkoa missään muualla kuin omissa häissäni.

Tuo Cubuksen mekko oli aivan ihana ja vieläpä edullinen. Se vain ei mahtunut kiinni. 

Seuraava kauppa oli Dea Axelssons. Sieltä löysin kaksi minulle hyvin mahtuvaa mekkoa:

Molemmat olivat kuitenkin vähän turhan ”yöpaitamaisia”, olisin toivonut jonkinlaista vyötäröä, että raskausmaha tulisi nätisti esiin eikä näyttäisi pelkältä kaljamahalta. Ensimmäinen erityisesti oli aivan liian suora, toinen turhan kallis, kun ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Ainakin tiesin, että voisin palata sinne, jos mistään muualta ei löytyisi minulle valkoista mekkoa.

Jatkoin eteenpäin, Indiskaan:

Näiden kahden mekon hintalapuista en ottanut kuvaa. 

Molemmat sopisivat paremmin rannalle kuin häihin.

Käväisin MQ:ssa, mutta siellä ei tarvinnut sovittaa mitään. Jälleen yksi täydellisyys ilkkui minulle vaaterekistä, sekin oli tarjouksessa. Juhlallinen ja upea. Ja kokoa S.

Seuraavan pienen muotiliikkeen nimeä en muista, olisikohan se ollut Pagelle? 

Vetoketju ei mennyt kiinni, ja tiukka tuo oli muutenkin. Sopivan kokoisena tuo olisi ollut varteenotettava vaihtoehto! 

Sieltä menin Lindexille.

Tarjouksessa oli tuokin, kesän viimeisiä, hmm, rantamekkoja. Ei ihan minun kokoani.

Viimeiseksi kävin KappAhlilla, ja sieltä tosiaan löysin sadalla kruunulla mekon, jonka ostin, 

vaikka se olikin aika arkinen. Olihan se ainakin valkoinen. 

Sieltä löysin myös aivan ihanan L-kokoisen mekon, joka suureksi ihmetyksekseni mahtui päälleni! 

Tässä sama mekko silloin ja tänään, painoa 92,2 kg vs. 70,7 kg.

Mustassa mekossa en nyt kuitenkaan ajatellut mennä naimisiin. 

Näin jälkikäteen olen tyytyväinen, etten löytänyt monen sadan kruunun arvoista valkoista lyhyttä kesämekkoa, kun häistä sitten kuitenkin tuli suunniteltua suuremmat ja juhlavammat. 

Nämä kaksi mekkoa tilasin muistaakseni jo samana iltana Ellokselta:

Ja jälkimmäisestä, joka maksoi 999 kruunua ja oli kaikista näistä mekoista ainoa oikeasti hääpuvuksi tarkoitettu, tuli minun hääpukuni, johon olin oikein tyytyväinen. Toisen palautin.

Nämä hääkuvat on ottanut valokuvaaja Lizzan Nordness, jonka instagramista löytyy upeita kuvia ja Dreamtales Photoart -instasta aivan mahtavaa, synkempääkin valokuvataidetta. Ninakin on joskus toiminut mallina, ja maskeeraajana yleensä Neta Kalnina, joka laittoi minulle häämeikin ja -kampauksen. Lizzan ei yleensä toimi hääkuvaajana vaan kuvaa mieluummin lapsia, ja ehkä tilaammekin Jonathanille kuvauksen kun hän kasvaa vähän isommaksi!